Vahvuutta tarvitaan

Now that it's over
I just wanna hold her
I'd give up all the world to see
That little piece of heaven looking back at me
- Skillet, Lucy

Tuuli puhaltaa lunta tielle... Mitä Kata silloin tekee? Kaivaa kameran koululaukustaan ja kiljuu maiseman kuvauksellisuutta mutta sitten kotona huomaa että auton tuulilasi ei ollut mikään maailman puhtain. Ei me kuitenkaan viittitty pysähtyy keskelle-ei-mitään, jossa ei oo bussipysäkkejäkään, että saisin kunnollisen kuvan. Pitää tyytyy tähän, mitä on. Ei tää ollu edes mikään suuri mokaus, ainakaan kun miettii että kesälomareissulla yritin keskellä-ei-mitään kuvata hienoa maisemaa vauhdissa ja roikuin asuntoauton ikkunasta pihalla, mutta illalla kun latasin kuvia koneelle huomasin, että puolet melkein jokaisesta kuvasta on mun omaa peilikuvaa, koska toinen auton peileistä oli mun edessä.

Okei, ensinnäkin haluan kaikkien teitävän että oon neljättä viikkoo kauheessa flunssassa ja yskin keuhkoja pihalle. Toisinsanoen en tunne oloani mitenkään erityisen hyväksi noin fyysisestikkään.
Toisena haluan kertoa siitä, että mun yksinäisyys on lisääntyny. Ihan sama mihin meen, oon aina ulkopuolinen. Jotkut sentään yrittää, toiset ei ees viitti esittää et ois mun kavereita. Koko maailma hajoaa mun käsissä. Tänään mä en mennyt kouluun... Onnistuin änkyttämään mun vanhemmille kuitenkin lopulta rehellisesti syyksi sen, että en halua kokea taas yhtä päivää lisää sitä, että oon ulkopuolinen. En edes tiedä mistä tää kaikki alko... Joskus ala-asteella pikkuhiljaa aloin jäädä yksin.
Suunnittelin päivällä mitä menisin sanomaan muutamalle henkilölle, mutta en enää ollenkaan muista niitä sanoja, joita suunnittelin. Se olis kuitenkin ollut huutamista, sen jälkeen huutoitkua ja sitä että lopulta juoksisin pois. Tai vaihtoehtoisesti saisin vain turpiin.
En sais antaa muiden latistaa mua. Mutta en osaa aina tajuta sitä. En mä oo tajunnut sitä pitkään aikaan, en ennen tätä päivää. Tää päivä oln ollut niin kaaosta, mutta silti hyödyllinen, vaikken voi mun vointia voimalliseksi kuvaillakkaan.

PELKÄÄN että menetän kaikki mulle tärkeet henkilöt näiden mun sekoilujern takia, mutta toisaalta, ne ei oo ehkä oikeita ihmisiä mun elämään jos ne ei kestä tätä. Mä en oo kokonainen ihminen, mä oon rikkinäinen, oon hajalla ja ainoo joka voi koota mut oon minä itse. Voin pyytää siihen apua, mä tarvin siihen apua. Jos kuitenkin mä en oo mukana, niin ei siitä tuu mitään. Ei kukaan muu voi korjata asioita mun puolesta.
Ehkä mä en tuu olemaan koskaan kokonaan vapaa, koska kaikkea edes mä en pysty korjaamaan, mutta tiedän, että vielä joskus kaikki on paremmin.

En olis tänään aiemmin uskonut, että kirjoittaisin tällästä tekstiä illalla. Tää päivä on ollut omalla tavallaan raskas, mutta myös opettavainen. Mun ympärillä on monia ihmisiä, jotka välittää, ja jotka ei halua mulle pahaa.
Jos se, että haluan olla satuttamatta niitä, pitää mut edes vähän järjissäni, oon varma, että pystyn pian alkamaan korjaamaan asioita. Kerään nyt voimia. Oon ottanut paljon takapakkia, mutta pohjalta pitää suunnata takaisin ylös. Ei saa jäädä ajattelemaan kaikkea sitä pahaa. Tällähetkellä en tunne itteeni kovinkaan voimakkaaks tai terveeks. Yritin liikaa pysyä jaloillani, joten kaaduin. Mun pitää oppia ensin seisomaan, sitten kävelemään ja sen jälkeen vasta juosta. Mä yritin viimeksi suoraan juosta, se toimi hetken, mutta sitten kaaduin taas. En kuitenikaan aio luovuttaa. Tää on mun oma taistelu, omaa mieltäni vastaan. Ja juuri nyt - mä haluan voittaa sen taistelun. Vaikka oon ihan voimaton ja hukassa, tiedän et joskus vielä voin olla taas TERVE.