Miltä kuulostaisi sellainen, että joka päivä sun pitäis väkisin pakottaa ittes ylös sängystä ja tajuat, että pitää mennä kouluunkin vielä, kun pelkästään itsensä sängystä ylös saaminen vie niin paljon voimia, että et jaksais mitään? Tottakai tällänen tilanne voi olla vaikee kuvitella, jos ei oo mitään vastaavaa kokenut, mutta mun jokainen aamu on juurikin tuota. Tuoreimmassa muistissa tietenkin mulla on tämä päivä, joten kerrataas lyhyesti, miten mun päivä on menny.
Ensinnäkin tulee huomioida se, että sain unta vasta noin kahden aikaan aamuyöstä. Heräilin siinä viiden aikaan ilman mitään syytä ja jäin tuijottamaan mun kattoa. Siinä mä kattoa tuijotin seittemään asti. Seittemän aikaan tosiaankin mun äiti alko kolistelamaan keittiössä ja ärsyynnyin, joten vedin peiton mun korville. Sitten totuus iski lujaa otsaan. Mä en ollut tehnyt eilen illalla läksyjä. Tottakai niitä pitäis sitten siinä aamulla alkaa tekemään, vaikka ei jaksais. Mä taistelin pitkään itteni kanssa ja mun oli vaikea saada mun keho nousemaan sen verran, että saan edes napautettua valot päälle. Tosiaan, mulla on valokatkaisija ihan sängyn vieressä, ja yletän sängyllä ollen paremmin kuin hyvin rämpyttämään valoja, joten taas tää kertoo jotain mun jaksamisesta. Sain kuitenkin mun valot päälle ja rohjahdin takaisin makaamaan. Sitten siinä muutaman minuutin päästä kurkottelin mun laukkua lattialta ja otin koulukirjoja ja yritin muistella, mitä aineita keskiviikkoisin on, otin kirjat, ja hutasin tehtäviin nopeasti jotain pientä, niin, että se näyttäis siltä, että oisin yrittänyt. Viimevuonna tosiaan mun ei ollut täysin pakko tehdä läksyjä, jos en jaksanut ja se oli niin paljon helpompaa. Läksyjen tekeminen vie multa niin paljon energiaa, että alan vain itkemään jos keskityn niihin.
No tosiaan, sitten sain kuin sainkin itteni ylös sängystä ja tein normaalit aamutoimet, joita en nyt jaksa luetella.
Menin kouluun tosi kuolleena, enkä puhunut varmaan tunnin aikana sanaakaan, mutta sitten pari sanaa sanoin, joten siinä se hiljasuuskin meni ja kaikki huomas et mä puhuin. Tuntuu, et mua kohdeltiin tunteettomana robottina, kun en puhunut. Kukaan ei huomannut sitä tuskaa, joka oli mun sisällä. Koko päivän koulussa olin ihan romuna, enkä jaksanut pitää sellasta roolia, jossa mulla on kaikki paremmin kuin hyvin, yllä. Toki se välillä tuli esille, mutta yritin olla koko päivän ilman sitä roolia, kuitenkaan onnistumatta. Mä en tiedä oonko rikki tai jotain vai miksi mä hymyilen, jos mun tekis mieli itkeä... Enkä edes tee sitä aina tahdonalaisesti, vaan pikemminkin alitajuisesti. Mulle on normaalia näytellä ihmisten nähden, että oon terve ja kaikki on enemmän kuin okei.
Koulussa tunneilla piirtelin jotain epämääräistä vihkoihin ja kirjoihin. Oon tosi epävarma vastaamisen kanssa, koska opettajat kiertelee luokassa ahdistavasti ja huomauttaa jos vastaa väärin vihkoon/kirjaan. En mä kaipaa ketään kertomaan mun olan taakse, että vastasin väärin, jos mulle tuottaa vaikeuksia keskittyä tehtävien tekemiseen muutenkin.
Meinasin kokoajan alkaa itkemään. Musta tuntu oikeesti koko koulupäivän ajan siltä, että voisin itkeä, mutta itkeminen vaan ei millään onnistu. Halusin itkeä, mutta en kyennyt. Heti, kun pääsin kotiin, romahdin. Kasasin itteni ja romahdin uudestaan.
Tiedättekö missä kohtaa pitää oikeesti miettiä kannataako mun mennä tettiin? Siinä, kun totean, että meen paljon mieluummin kouluun, kuin tettiin. Jos mun koulupäivä on maanpäällinen helvetti, niin ei kukaan halua kuulla mun päivistä sillon kuin oon tetissä. Viimevuonna olin tetissä apteekissa, joka on mulle tosi tuttu paikka ja tunnen jokaisen työntekijän siellä tietyistä syistä ja kaikki asiat, mitä tein siellä oli joko mulle ennestään tuttuja tai sitten todella yksinkertaisia asioita. Mutta silti pelkäsin. Pelkäsin jatkuvasti, et teen virheen ja se huomataan ja oon jälkeenpäin kysellyt monesti että enhän vaan aiheuttanut mitään kaaosta siellä. Kuulemma en. Onneksi en. Mutta pelkään silti. Tiedän itekkin, että tein paljon virheitä.
Kokoajan aattelin, että olisin niin paljon mieluummin koulussa. Koulussa ahdistaa, mutta tetissä ahdistaa vielä enemmän. Enkä halua ees kuvitella, millasia tulee oleen mun ysin tet viikot.
Mulle on joka päivä yhtä vastemielistä mennä kouluun. Kun hengittäminenkin tuntuu vastemielisen vaikealta niin miten joku voi edes kuvitella mun jaksavan koulua ja läksyjäkin? Mua ahdistaa se, että joku hengittää koulussa kokoajan niskaan ja kertoo, että teen kaiken väärin. Oon herkkä. Mä alan itkemään tai ainakin mun tekis mieli itkeä. Oon huomannut sen, että nykyään en kykene itkemään. Mulla vaan menee hengittäminen erittäin vaikeeks ja alan haukkomaan henkeä, mutta missään kohtaa ei tuu kyyneliä. Mä toivoisin, et voisin itkeä niin mun paha olo huomattais paremmin. Jotenkin itkeminen on omalla tavallaan myös puhdistavaa. En sano, että itkeminen välttämättä helpottais, mutta se voi rauhoittaa jonkin verran. Ei aina, mutta joskus. Olisin kiitollinen siitä, jos osaisin itkeä. Toki itken joskus, mutta en niin usein kuin haluaisin.
Mainostan muuten taas tota mun Spotify listaa tuolla alhaalla! Jos yhtään kiinnostaa, millasta musiikkia kuuntelen, niin selaa vaan tonne alas ja klikkaa toi Spotify lista soimaan! Lista on vielä vähän vaiheessa, koska tein tosiaan spotifyhin uuden käyttäjän, jotta voisin ton listan ylipäätään tonne heittää. Menee hetki, ennenkuin listasta löytyy enemmän biisejä, mutta on siellä jo omasta mielestä ihan kiitettävä määrä biisejä lisättynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti