Paniikkikohtaukset

Paniikkikohtaukset tuntuu hallitsevan mun elämää. Mä tunnun menettävän mun kontrollin itteeni. Se on järkyttävää, kuinka helposti ne on päässyt niin hallitsevaksi osaksi mun elämää.
Mun koko elämä tuntuu hajoavan. Mä en tiedä, mistä kohtaa mun pitäis napata mun elämää kiinni. Mä en tiedä mistä kohtaa lähteä rakentamaan itteeni uudelleen. Mä oon niin hukassa ja hajonnut.
Joskus mä vaan tunnun hajoavan täysin.
Ei tarvita mitään erikoista ulkoista tekijää laukaisemaan paniikkikohtaus. Kun asiat kasaantuu ja ahdistaa tarpeeks, se vaan tulee. Tärinä, pelko kontrollin menettämisestä, hengitysvaikeudet... Kaikki se.
Mä oikeesti jätän lähtemättä moniin paikkoihin tän takia. Mä pelkään paniikkikohtauksia ja häpeän sitä, että en kykene pitämään itteäni kasassa. Tässä ei pitäis olla mitään hävettävää, mutta koska mä oon mä niin keksin aina kaikesta jotain hävettävää.
Mä tunnen itseni pettymykseksi. Se on kauhee tunne. Mä todella koen, että moni ihminen on pettynyt muhun.
Kaiken pitäis olla hyvin, mutta ei ole. Mä en voi hyvin, vaikka pitäis. Kaikki tuntuu olettavan multa sitä, että voin hyvin. Kaikki olettaa mun pystyvän tekemään asioita, mitä terveet ihmiset pystyy, mutta mä en oo terve. Se juttu on todellakin juurikin siinä. Mä en oo terve, mutta monet ei halua hyväksyä sitä faktaa ja päättää, että on paljon parempi idea odottaa multa asioita, joita en todellakaan pysty tekemään. Jos pidän sitä, että saan laitettua mun huoneeseen valot päälle, saavutuksena, niin kannattaa oikeesti miettii, oonko terve.
Mulle sanotaan kokoajan sitä, että oon vaan laiska. Se on huonoin asia, mitä voi tässä tilanteessa mulle sanoa. Mä melkein jo itsekkin uskon, että oon vaan laiska. Sitä on sanottu mulle niin paljon.
Toinen, mitä mulle on sanottu, liittyen ihan tohon edelliseen, on se, että mä voin ihan hyvin. Siitä ei oo ees kauaakaan, kun mulla oli paniikkikohtaus ja mulle tultiin sanomaan
"Sä esität vaan, sulla on oikeesti kaikki ihan hyvin"... Tossa tilanteessa tulee sellanen olo, että tekis joko a) mieli lyödä sitä, joka tollasta sanoo, tai b) kadota. Mulla ei oo kaikki hyvin, ja mä luulin, että se näkyis päällepäin, mutta ilmeisesti se ei näy. Ilmeisesti mun masennus ja paniikkikohtaukset ja muut ei näytä aidoilta. Tottakai muiden on hyvä tulla kertomaan mulle, miltä musta tuntuu. Ihan varmasti joku muu, kuin minä itse, tietää tarkalleen miltä musta tuntuu kysymättä multa ja varmasti hän tietää myös, mitä mä tarviin.
Jos joku ei vielä täysin ymmärtänyt niin edellinen lause oli sarkasmia.
Mulla alkaa tulla yli se, että jotkut luulevat tietävänsä, miltä musta tuntuu, mutta ei edes vaivaudu kuuntelemaan mua. Se on ahdistavaa. Ei kukaan voi tietää, miltä musta tuntuu, kysymättä multa.
Niin, tottakai mua ei oteta tosissaan, koska en oo suurinpiirtein kuolemassa. Enkä kyllä usko, että mua siinäkään tapauksessa otettais tosissaan. Haha, oon kävelevä vitsi hei.
Ainoo, mitä mä kaipaan on välittäminen. Mulla on elämässä monia ihmisiä, jotka välittää ja tukee. Mulla on monia ihania ystäviä, joiden tukena mä haluan olla. Elämä on vaan tuonut mun luokse ihmsiä, joita ei oikeasti kiinnosta pätkääkään se, miten voin.
Mä oikeesti oon onnellinen, jos mun ei tarvi olla yksin, kun voin huonosti. Ei mua tarvi osata auttaa, mulle riittää se, jos joku vaikka ihan vaan istuu mun vieressä.
Mutta mä pelkään kokoajan jääväni yksin. Mä en edes tiedä, pelkäänkö enemmän yksin jäämistä vai kontrollin itseeni menettämistä.
Ahdistuksesta on kuitenkin tullut osa mun elämää, enkä pääse sitä pakoon missään. Joudun jatkuvasti pelkäämään paniikkikohtauksia, vaikka niitä ei sais pelätä. Mä en oikeasti tiedä, mitä teen. Oon todella hukassa.