2021 ja sen mukanaan tuomat tunnelmat

Heissulivei! En oo oikeesti yli vuoteen julkassu mitään (vähän hävettää, koska mun on oikeesti ollu tarkotus julkasta montakin asiaa jotka on vaan sit jääny julkasematta). 

Viime vuosi tosiaan oli mulle todella raskas ja koetin keskittyä vain itseeni ja omaan vointiini. Loppuvuodesta asiat lähti menee alamäkeen. Yksi mun tuttu kuoli, mummu joutu sairaalaan, lääkäri vaihtoi työpaikkaa ja nyt polihoitaja on kans lähtenyt. Muistan kuinka raskaasti otin edellisen hoitajan lähdön (ja hei, jos luet tätä niin mulla edelleen on ikävä), mutta en tätä jotenkin ottanut niin raskasti. Tottakai mua itketti mut jotenki ei tuntunu et oltais hyvästejä siinä sanottu. Kaiken tän keskelle kumminkin loppuvuodesta nousi yksi iso game changer nimeltään poikaystävä. En vaan edelleenkään kykene käsittämään miten, mut kai tää kaikki on sitten mahdollista. Ja, lainaten mun kaverin sanoja(painotan vahvasti ettei nää sanat oo mun vaan annan 100% kunnian henkilölle joka näin sanoi): "Rakkaus on kuin löysä paska, sitä ei voi estää tulemasta"

Oon alkanu kans miettii et ehkä tää elämä voi olla kauniimpaa jos vaan päästää menneestä irti. Se voi olla hankalaa ja se voi aluks tuntuu pahalta, mutta loppupeleissä se vois olla ihan hyväkin juttu. Koen velloneeni menneissä asioissa tarpeeksi, mun pitäis alkaa keskittymään enemmän tähän hetkeen, nykyisyyteen, eikä johonkin juttuun jonka oon tehny/sanonu/kuullu/nähny joskus ala-asteella. Toivon todella ettei ne "menneisyyden haamut" ala taas putkahtelee esiin. 

Tässäpä oli tämmönen yleisesti nopea tilannekatsaus mun elämään just nyt. Ei mulla kovin helppoa ole, eikä mulla mene mitenkää erityisen hyvin, muttei kyllä kauheen huonostikkaan.

Joulukuu hajottaa

Jotenkin en kykene sisäistämään sitä, että kohta on jo vuosi siitä, kun näin mun edellisestä omahoitajaa "viimesen kerran". En tiiä, ehkä myö joskus viel törmäillään tai sitten ei. Jollain tapaa en käsitä sitä kuinka oon vielä kaiken tän jälkeen hengissä. 2019 on ollu mulle tavallaan raskas vuosi, mutta tavallaan oon tosi helpottunut. Kohta onneks vuosikin vaihtuu ja pääsee taas "alottaa muistojen keräämisen tyhjältä pöydältä uudelle vuodelle".


Ja noh - tässä jotain ajatuksia viimekuulta

"Aina sä epäonnistut" sanoo OCD joka ikinen päivä. Eihän se oo muuta kuin iso musta mörkö, joka käärii ihmisen syleilyyn muka lohduttaen, että kaikki on hyvin, mutta oot muuten ihan hemmetin paska ihminen, etkä osaa tehdä mitään oikein ja taas se jääkaapin ovi on nyt muuten auki, että hyvää yötä, Jeesus myötä, käy vielä desifioimassa kaikki ovenkahvat.
Joskus tulee vaan mietittyä sitä etteihän tässä oo mitään järkee, että vois vaan kuolla. Tietenki sitte kaikki kaverit on heti tukkimassa nokkaansa asioihin.
"Miltä nyt tuntuu? Onko nyt hyvä olla? Mun mielestä sun pitäis mennä päivystykseen!!"
NO MITÄKÖHÄN TEKI LUULETTA. Sitä kiemurtelevaa, itseään joka nurkasta tunkevaa paskiaista ei pääse pakoon. Edes lääkkeet ei täydellisesti vieraannuta siitä inisevästä ääliöstä. Välillä on vain helpompi tuudittautua sen tummaan syleilyyn. Välillä tuntuu siltä, ettei mussa kohta oo edes jäljellä mitään muuta, kuin pelkkä pakko-oireinen häiriö.


Tälläsiä ajatuksia lääkevaihdoksen keskellä. Heti kun fluoksetiini tippu siihen 20mg niin huomasin kuinka paljon synkemmiks mun ajatukset oikeesti meni. En ite ees osannu hahmottaa sitä, kuinka syvälle menin. Yhtäkkiä mieliala vaan romahti ja ajatuksia tuli liikaa. Aivan täysin liikaa. Nyt onneks alotettiin tää uus lääke ja mieli on vähän päässy tasaantumaan. Oon saanu takas sitä motivaatiota taistella kaikkia näitä mun "mielisairauksia" vastaan.

Lehmä on kattotuulettimessa

Oot hyvin pieni,
oot hyvin hauras
On ekat sanat joita kuulet päivittäin
-Kevyempi kantaa, Haloo Helsinki

Mun pää lyö ihan tyhjää just nyt joten PAHOITTELUNI otsikosta. Sisäpiirin vitsi jos niin vois sanoo, mut täs maailmas on legit vaan yks ihminen mun lisäks joka ymmärtää ton vitsin tossa.
Asiasta kukkaruukkuun, mulla on tosiaankin tää lukio. Eka koeviikko on selätetty nyt. Historia meni hyvin, englanti ihan okei ja muista en vielä tiedäkkään. Lähinnä pelottaa etten pääse tolta matematiikan ykköskurssilta läpi. En käsitä sitä kuinka vaikee se koe oikeesti oli. Tässä uudessa jaksossa mulla tosiaanki alkaa kans ruotsi, josta mä en oo niinkään innoissani. Svenska är värt att studera även om det är tröttande och kan leda till allvarliga konsekvenser. Jag rekommenderar inte att studera svenska om du har någon from av psykisk sjukdom.

Jotenkin vaan tuntuu et hajoon. En tiiä, mitä teen väärin. Haaveilen terveistä päivistä, mutta samalla mä en pysty olee kymmentä minuuttiakaan ilman jotain rituaalia. Rituaali kuulostaa jotenki ihan siltä, niinku sillä ois tekemistä henkien kutsumisen kanssa, mutta ei, en mä sellasta harrasta. Rituaali tässä tapauksessa tarkottaa esimerkiksi sitä, että jos vaikka syön leipää, niin mun pitää ottaa se käteen ja laskee takasin pöydälle kolme kertaa ennenkuin voi syyä sitä. Numerot kolme ja seitsemän on läsnä. Ne on kaks numeroo, jotka mulla tuntuu olevan kokoajan päässä. Enkä ees tiiä, mistä oon noi numerot repiny, mutta mun mielessä ne tuntuu jotenkin seuraavaks pyhimmältä asialta uskonnon jälkee.
Oonhan mä tässä ehtiny kans leikkaa mun hiukset lyhyeks hetken mielijohteesta ja no niinno. Ei ehkä ollu mikään maailman viisain veto sekään.
Ajatus taas katkeilee enkä saa oikeen mun ajatuksista mittää selkoo niin mä halluun tosiaa vaan sanoo et lehmä on kattotuulettimessa ja painuu nukkuu. Lukio hajottaa, ajatukset hajottaa, kaikki hajottaa. Mut uskon et selviin. Lukio on sinänsä ollu ihan hyvä valinta just mulle, enkä lähtis vaihtaa ammatillisiin opintoihin just nyt ainakaa. Ja, no, hyvät yöt sinne, palaan asioihin perjantain jälkeen ja kyseenalaistan elämää sitten uudestaan.


Tähän loppuun vielä joku random kuva siittä kun oltiin Lilyn kans Lintsillä kesällä. Lily oot paras iso virtuaalihali siulle.

Todiste siitä, että kävin uimassa

Beautiful silence, beautiful pain

Beautiful people, but we're all stained lost in the life

-The Devil On My Shoulder, Faith Marie

Välillä on vaikee kohdata pelkoja, mut mä oon nyt tänäkesänä kohdannu mun omia pelkoja.Yks niistä on ollut järvessä uiminen. Alkukesästä kävinkin jo uimassa järvessä, mutta viimeviikolla kävin uudestaan. Oon niin onnellinen ja tyytyväinen itteeni ja siihen et onnistuin.

Hypätään nyt taas asiasta kukkaruukkuun ja puhutaan vähän polista.
Mä en käsitä ollenkaan sitä oloa, joka mulle tulee, kun kävelen polille. Ei se oo niin paha aluepolilla, mutta nuorisopsykiatrian poliklinikka tuo vaan niin paljon muistoja mieleen, että kaikki päivän ruuat tuntuu menevän mahassa sekasin. Sama tapahtuu lastensairaalan puolella. Muistan kun mut joskus vuos sitten yön pikkutunneilla raahattiin lasten ja nuorten päivystykseen ja se oli suurinpiirtein paniikkikohtaus, kun päivystävä lääkäri ei millään löytänyt mun jalasta pulssia. Kutsuhan se siinä toisenki lääkärin paikalle sieltä lastensairaalan puolelta, eikä sekään mitään pulssia löytäny. Seuraavaks se toinen raahas mut päivystyksestä lastensairaalan aulaan ja tää mukavampi puuhelminauha-lääkäri jäi päivystyksen puolelle. Muistan kun vaan kattelin sitä akvaariota siellä ja panikoin. Tai jotenkin noin se meni. Hauskin juttu tossa oli se, että joku kirurgi löysi mun jalasta sitten pulssin ja meinas että mun pitää mennä kotiin. Psykiatrisen puolen kokemuksia en ees ala tässä suuremmin avaamaan. Ajatuskin muistojen kaivelemisesta yhtään enemmän kuin on pakko saa mut repimään hiuksia irti päästä.
Mun viimesin polikäynti oli kyllä ihana. Tää mun ns. omahoitaja vei mut kahville läheiseen kahvilaan. Mua harmittaa, kun sillon aluksi vaan velloin kauheessa ikävässä vanhaa hoitajaa kohtaan, koska aattelin, ettei kukaan muu vois kuunnella tai auttaa. Ensimmäinen hoitajavaihdos oli vaikee, mut toi toinen oli viel vaikeempi. Nyt oon jo tottunu siihen, että ihmiset kävelee mun elämään ja lopulta kävelee pois. Loppujenlopuks kuitenkin osa niistä ihmisistä jää elämään meidän kanssa. Syvällä sisimmässään jokanen meistä kantaa muistoa niistä mukavista ihmisistä, jotka on tuntenut ja joihin on luottanut. Ei sitä noin vain unohda, jos joku on allut avuksi. Hyvästit ei oo ikinä hyvästit.

Mulla alkaa ensviikolla lukio. Oon samaan aikaan peloissani ja innoissani. Tää on mulle tavallaan uus alku, toivottavasti alku kohti parempaa. Pystyn kävelemään kouluun, ilman, että mun tarvii pelätä, että kenelläkään olis ennakko-oletuksia musta ja siitä, millanen mun pitäis olla. Vaikka välillä mua pelottaakin, että en tuukkaan sopimaan joukkoon. Haluun kuitenkin uskoo, että kaikki tulee menemään ihan hyvin ja mä tuun selviimään tästäkin. Oon kokoajan lähempänä ja lähempänä mun unelmien saavuttamista.

Elämä on täynnä muutoksia, joiden kanssa pitää vain oppia elämään.

VALITSEN ELÄMÄN

Mulla on kaksi vaihtoehtoa;
taistella tai hajota
kohota tai vajota Yksinään neljän seinän sisällä
maailmaa voin pelätä, mut valitsen elämän
-Uniikki, Valitsen elämän


Toi biisi herättää paljon ajatuksia. Ensin ahdistuin ihan kauheesti, nyt noi sanat on voimallisia. Kaikista vaikeuksista huolimatta haluun elää.

En voi palata eiliseen, en voi muuttaa menneisyyttä. Voin kuitenkin keskittää mun katseen tulevaan ja yritän elää joka päivä kuin eläisin mun viimestä päivää, koska ikinä ei tiedä, milloin loppu koittaa. Ei voi tietää, herääkö vielä aamulla.

Välillä tää taistelu omaa mieltä vastaan on tosi rankkaa ja oon uupunut. Ihmiset kaduilla tuijottaa mua, niinku oisin hullu. Pakko myöntää, et hullu ei kuulu mun lemppari sanoihin, sanoisin mieluummin sairas.
En voi kuitenkaan syyttää ihmisii kauheesti. Ei oo ehkä normaalia pysähtyä desifioimaan käsiä, jos on koskenu johonki. Ei oo ehkä normaalia välttää koskemasta mihinkään julkisilla paikoilla.
Haluaisin päästä irti siitä, että en pysty astumaan kaupassa muuta kuin tietyn värisiin ruutuihin ja niihinkin keskelle, en todellakaan reunojen päälle. Haluisin päästä irti siitä, että mun pitää laskea johonkin tasakymppiin(10,20,30 jne) ennenkuin voin ottaa ruuan pois mikrosta.
Mä jopa tiedostan että noi on ongelmia. Mä en osaa päästää niistä irti. Pelkään liikaa. Pelkään mun omia ajatuksia. Pelkään, että tapahtuu jotain pahaa.

Pompataas nyt taas vähän positiivisempaan.. Mä käväsin tässä tosiaan Norjassa..

Ajettiin vanhempien kanssa tosiaa Ruotsin läpi Lofooteille ja käytiin Åssa. Å oli sellanen pieni sulonen kunta.
Mulle toi reissu oli tosi mielunen ja sielu lepäs kun kattelin maisemia. Voitin itteni ja oman mieleni useemman kerran tolla reissulla. Ihan vaan ajattelemalla tota, mistä ihan aluks puhuin! Elin kuin viimeistä päivää, otin reissusta kaiken mahdollisen irti.

Tsemppii kaikille loppuviikkoon!

Voisin joskus kuunnella omia sanojani

Joskus vaan haluaa kyseenalaistaa kaiken. Literally kaiken.
Oma elämä ei tunnukkaan enää omalta.
Haluaa vain pois.
Nautintoa ei saa mistään, tuntuu yksinäiseltä.
Tuntuu turhalta, yksinäiseltä, hylätyltä.
Aivan kuin mitään ei olisi jäljellä, mutta silti jotain täytyy olla jäljellä.
Täytyy ottaa kontrolli aivan kaikesta.
Kaikesta, mistä vain vielä pystyy. Ennenkuin menettää senkin.
Syömättömyys tuottaa mielihyvää.
Järjestys tuottaa mielihyvää.
Ihmiset ympärillä tuijottaa ja kuiskii.

Mutta olet hyvä juuri noin.
Kukaan ei voi viedä sitä sulta pois.
Sun ei tarvi olla laihempi, eikä erilainen, jotta olisit kaunis.
Oot kaunis juuri noin.
Älä välitä, jos joku sanoo jotain muuta. 
Se kertoo vain siitä toisesta ihmisestä ja hänen omasta minäkuvastaan.
Se kertoo siitä, että toinen on epävarma itsestään.
Epävarmuus itsestään ei oikeuta ketään haukkumaan, eikä kiusaamaan. Silti sitä tapahtuu.
Mutta vika ei oo sussa.



Tällästä mulla pyörii mielessä. Tällästä mä puhun muille. Mä pysähdyin yks päivä miettimään asioita, mitä oon sanonu muille. Jos mä koen että ne pätee muiden kohdalla, niin miks ne ei pätis myös mun kohdalla? Miks mä olisin muka jotenkin erilainen? Mä en ole. Mä en todellakaan ole. Tosi moni muu on ollut vähintään samankaltaisessa tilanteessa samankaltaisten ajatusten kanssa. Mutta jos mä sanon sille ton jälkimmäisen, niin miksi mun kohdalla pätis vain toi ensimmäinen?

Kaikki on vaan niin sekavaa

Mayday! Mayday!
The ship is slowly sinking
They think I'm crazy but they don't know the feeling
-Starset, My Demons

 Joskus elämä tuo eteen haasteita. Joskus joku tyttö kattoo poikaa silmiin ja täysin huomaamatta, vahingossa, ne rakastuukin. Joskus elämä on yhtä taistelutannerta. Joskus onni päättää tulla kylään. Joskus tulee öitä, jolloin ei saakkaan nukuttua. Joskus se, että tuntematon tervehtii saa hymyilemään. Joskus on ihan maassa, eikä jaksa puhua kenellekkään...
Elämä on vuoristorataa ja se pitäis kestää. Ite en vaan aina kykene ottamaan niitä kaikkein isoimpia iskuja vastaan, vaan muserrun maahan, kaadun. Pelkään, ettei mun lähellä oo ketään, joka auttaa mut pystyyn, vaan vojoankin syvemmälle siihen kierteeseen, josta yritän taistella irti. Ehkä ovenkahvojen desifiointi ei oo kovin normaalia muille, mutta mulle se on. Jotkut pienet asiat, jotka tuottaa mulle mielihyvää on ihan outoja toisille. Jos ei ole ikinä itse kokenut samanlaista ahdistusta, ei ehkä voikkaan ymmärtää, miksi mä teen pakonomaisesti joitain toimintoja. Jos et oo ikinä saanut paniikkikohtausta, et voi tietää, miltä se tuntuu. Jos et oo sairastanut masennusta, et välttämättä kykene ymmärtämään, kuinka syvältä se voi välillä olla. Masennuskaan ei oo sitä, että tyttö- tai poikaystävä jättää sut ja vajoat kahdeks päiväks suruun, mutta viikon päästä oot taas täysillä mukana elämässäs ja nautit siitä. Jos et oo kokenut masennusta, niin usko mua - et sä sitä haluakkaan kokea. Oon ollut siellä. Oon ollut pohjalla. Oon nähnyt sen, kuinka karua elämä voi olla.


Vielä tähän loppuun jotain takkusta selostusta - - -
Heräsin aamulla erittäin mielenkiintoisesta unesta ja aattelin viis sekuntia kirjottaa yhden viestin, jossa kerron että tapasin yhden henkilön, mutta pari kertaa mun pää löi tyhjää ennenkuin tajusin sen olleen vaan unta. Aattelin että tää omituinen uni häviäis mun mielestä nopeesti ja voisin kevyesti jättää sen menneisyyteen, mutta tää jäikin kummittelemaan mun päähän koko päiväksi ja pari tuntii sitten suurinpiirtein kierin lattialla ja ajattelin kaikkee sitä sekavuutta siinä unessa. Mun lopputulos on se, etten saa tästä unesta mitään irti, en tiedä, mitä se yrittää kertoa mulle, mutta tiedän, että just nyt haluan jakaa sen mun unen täällä. Kirjotan unen nyt kursivoidulla tekstillä, jotta se erottuu selvästi muusta postauksesta ja siitä, mitä tonne väliin kommentoin.

En muista, mistä se kaikki alko, mutta muistan, että istuin mun huoneen lattialla ja sain viestin siitä, että mun poliaika olis peruttu. Laitoin siinä viestin mun tädille ja kysyin et voisinko mennä tapaamaan sitä SEINÄJOELLE.
Tässä vaiheessa pakko sanoo - en tiedä mitä oikeen mun alitajunta tekee, mutta mun täti tuli jotain kautta selvästikkin tähän mukaan. Ei, mun täti ei asu Seinäjoella, ei lähelläkään. Näin jälkeenpäin kyseenalaistan koko roskan, en tiedä, msitä toi Seinäjokikin tohon uneen tuli.
No, mä pyysin mun äitiä heittämään mut muutaman sadan kilometrin päähän Seinäjoelle kertomatta edes miksi ja äiti vain hymyili ja oli sillee et okei. Lähdettiin sitten mun äidin EDELLISELLÄ autolla köröttelemään Seinäjoelle. Jossain vaiheessa saavuttiinkin sitten SEINÄJOEN PSYKIATRIAN POLIKLINIKALLE.
Nyt jälkeenpäin pakko sanoa, että en ees oo käyny koko paikassa, eikä se oo varmasti etäisesti mun koulun suljettua homepuolta muistuttava paikka. Ja ei mitään käryä, mitä mun täti edes teki siellä. Olihan sillä siellä joku oma huonekkin ja kaikkee, mutta eihän mun täti oikeesti edes oo sairaanhoidon tai psykiatrian alalla.
Kävelin mun tädin vastaanottohuoneeseen, sillä oli jokin tauko siinä ja oli sanonut, että voin moikata sitä siinä. Kun mä menin sinne, niin mun täti sano, et se haluu et nään jonkun ja sitten se huikkas toisen mun entisistä polihoitajista paikalle. Menin pieneen shokkiin ja aloin itkemään.
Luulin tossa unessa, niinkuin arvelen oikeastikkin, etten tuu näkemään häntä enää ikinä. Tää oli se kaikkein liikuttavin kohta.
Vaihdettiin pari sanaa ja hän selitti, että on perjantaisin Seinäjoella ja muut päivät Kolarissa.
ÄLKÄÄ KYSYKÖ, MISTÄ TOI KOLARI TULI, EN MÄKÄÄN OSAA SELITTÄÄ. Se on viel hämmentävämpi, kuin Seinäjoki, enkä usko, että kukaan vois olla samaan aikaan töissä Seinäjoella ja Kolarissa.

Muistan tosta unen lopusta vaan sen, että olin siinä vähän jännittynyt ja sanoton, mutta samaan aikaan ilonen. En tiiä, mun alitajunta saattaa vaan yrittää tappaa mua henkisesti. Mulla ei oo tän nykysen hoitajan kanssa oikeen synkanny hyvin. Mun unet on nykyään paljon sitä, että menetän ne mulla nyt olevat tuen lähteet tai sitä, että ne, jotka on syystä tai toisesta poissa mun elämästä just nyt, ilmestyy takasin.
Jotain on kuitenkin tapahtunut;
Mut on ilmotettu johonkin neljä kertaa kokoontuvaan ahdistuksenhallintaryhmään. Kukaan ei oo ilmottanut mulle ainakaan, että toteutuuko se ryhmä nyt vai ei, mutta annan itseni olettaa, että toteutuu, koska kukaan ei oo sanonut ei.