Joulukuu hajottaa

Jotenkin en kykene sisäistämään sitä, että kohta on jo vuosi siitä, kun näin mun edellisestä omahoitajaa "viimesen kerran". En tiiä, ehkä myö joskus viel törmäillään tai sitten ei. Jollain tapaa en käsitä sitä kuinka oon vielä kaiken tän jälkeen hengissä. 2019 on ollu mulle tavallaan raskas vuosi, mutta tavallaan oon tosi helpottunut. Kohta onneks vuosikin vaihtuu ja pääsee taas "alottaa muistojen keräämisen tyhjältä pöydältä uudelle vuodelle".


Ja noh - tässä jotain ajatuksia viimekuulta

"Aina sä epäonnistut" sanoo OCD joka ikinen päivä. Eihän se oo muuta kuin iso musta mörkö, joka käärii ihmisen syleilyyn muka lohduttaen, että kaikki on hyvin, mutta oot muuten ihan hemmetin paska ihminen, etkä osaa tehdä mitään oikein ja taas se jääkaapin ovi on nyt muuten auki, että hyvää yötä, Jeesus myötä, käy vielä desifioimassa kaikki ovenkahvat.
Joskus tulee vaan mietittyä sitä etteihän tässä oo mitään järkee, että vois vaan kuolla. Tietenki sitte kaikki kaverit on heti tukkimassa nokkaansa asioihin.
"Miltä nyt tuntuu? Onko nyt hyvä olla? Mun mielestä sun pitäis mennä päivystykseen!!"
NO MITÄKÖHÄN TEKI LUULETTA. Sitä kiemurtelevaa, itseään joka nurkasta tunkevaa paskiaista ei pääse pakoon. Edes lääkkeet ei täydellisesti vieraannuta siitä inisevästä ääliöstä. Välillä on vain helpompi tuudittautua sen tummaan syleilyyn. Välillä tuntuu siltä, ettei mussa kohta oo edes jäljellä mitään muuta, kuin pelkkä pakko-oireinen häiriö.


Tälläsiä ajatuksia lääkevaihdoksen keskellä. Heti kun fluoksetiini tippu siihen 20mg niin huomasin kuinka paljon synkemmiks mun ajatukset oikeesti meni. En ite ees osannu hahmottaa sitä, kuinka syvälle menin. Yhtäkkiä mieliala vaan romahti ja ajatuksia tuli liikaa. Aivan täysin liikaa. Nyt onneks alotettiin tää uus lääke ja mieli on vähän päässy tasaantumaan. Oon saanu takas sitä motivaatiota taistella kaikkia näitä mun "mielisairauksia" vastaan.