Puhuminen ahdistaa

Teinkin tossa viikonlopun aikana postauksen, jossa puhuin siitä, että kaikki ahdistaa. Aattelin, että voisin ainakin tän viikon ajan ja miks en jatkossa useamminkin tehdä postauksia, joissa kerron, mikä kaikki ahdistaa.

Kuten tän postauksen otsikoinnistakin jo näkee, niin puhuminen ahdistaa. Pelkään todella paljon väärinymmärretyksi tulemista. Pelkään myös paljon sitä, että jos puhun omista asioistani niin niitä aletaan viljellä ympäriinsä ja koko juttu onkin sit levinny kulovalkean tavoin. Se vaan on pelottavaa.
Toinen juttu, mikä puhumisen kanssa tulee onkin tää, josta oon jo muistaakseni maininnut. Tää, et en saa sanottua sitä, mitä haluan. Ja tää todennäköisesti johtuu just siitä, ettänoon niin ahdistunut.
Yritän kokoajan parhaani siinä, että alkaisin luottamaan ihmisiin. Opin kyllä helposti luottamaan yksittäisiin ihmisiin, mutta nekin todella on yksittäisiä ihmisiä. Mun on tosi vaikee luottaa moneen henkilöön ja täten vaikee sanoo ees jotain yksinlertasia asioita kuten "Mun kissa oksensi eilen meidän eteisen matolle" vaikka toi oo edes kovin yksityinen asia tai mitään.
Mun on tosi vaikee selittää sitä, kuinka paljon puhuminen voikaan ahdistaa. Se on kuin hienoa, ohutta, lasia, joka voi mennä rikki, kun sitä hipaisee ja sitten joku juokseekin voimalla siitä läpi ja lasi rikkoutuu helähtäen.
Loppujenlopuks se kaikki ahdistus ei oo hyväks. Pelkään sitä, et sanon jotain väärin, tai et mua ymmärretään väärin, tai sitten sitä, et mun puheeseen kiinnitetään liikaa huomiota;
Mulla on r-vika ja oon siitä saanu tarpeeks kuulla ja joskus kun yritän puhua, niin jäänkin änkyttämään tai sanon sanan väärin tai sanon jotain mitä en tarkottanu sanoa tai sitten vaan poikkean aiheesta.

Yks juttu, mitä puhumisessa myös pelkään on se pelko siitä, että mua ymmärretään väärin. Se vaan on niin ahdistavaa ajatella, mitä tapahtuis, jos mua ymmärrettäis väärin. Tän ajatuksen tukena mulla on muistissa konkreettisia tapahtumia tai tapahtumaketjuja, jotka on aiheutunu siitä, että mua on ymmärretty väärin. Jopa jonkin tasoisia traumoja siitä, kun oon puhunut avoimesti, niin mua onkin ymmärretty väärin ja sitten on tapahtunut paljon paskaa. Niinkun tuolla jo sanoin, on tosi yksilöllistä, kuinka nopeesti alan luottamaan ihmiseen, eikä se johdu toisesta ihmisestä, vaan musta itestäni. Joidenkin kanssa on vaan helpompi puhua, mutta toisiin pitää ensin tutustua.
Oon samaan aikaan tosi sulkeutunut, mutta silti avoin ja en ymmärrä sitä. Voin joskus puhua todella avoimesti joillekkin henkilöille mun tunteista, mutta sit taas toisinaan oon tosi hiljanen ja sulkeunut.
Vaikka oonkin välillä sulkeutuneen oloinen ja hiljanen, niin toivoisin silloinkin huomiota ja sitä, et saisin puhua mun olosta jonkun kanssa, mutta en välttämättä osaa sanoa sitä ääneen.
Mulle tulee usein hetkiä, joina romahdan ja silloin toivoisin tosi paljon huomiota. Oonkin nyt huomannut, että alan mielessäni tai hiljaa ääneen hokemaan ittelleni sitä, että ei kukaan huomaa sitä, että mulla on paha olla, tai jos huomaakin niin ei halua auttaa tai ei koe, että mä olisin sen arvonen, että mua vois kuunnella. Itseasiasiassa mulle merkitsee tosi paljon, jos joku vaikka vain kuuntelee. Eikä tarvi sanoo mitää. Mut huomaan ihmisistä usein sen, et ne pakottaa ittensä vastaamaan jotain isoa, vaikkei tarvis. Se tuntuu pahalta. Ei kenenkään todellakaan mun tkia tarvis maata ja taivaita yrittää lupailla, kun tarviin vaan sen, et mua kuunnellaan ja sen tunteen siitä, että musta välitetään ja etten oo turha. Tää on kans yks syy, miks puhuminen ahdistaa. Tää, että toisille tuntuu olevan ylimäärästä vaivaa musta tai et ne yrittää väkisin auttaa, vaikka mä en sellasta pyytäny, eikä nekään selvästikkään osaa auttaa ja se rasittaa vaan kaikkia.


Mun on tälleen nopeesti sanottuna tosi vaikee hahmottaa, mikä kaikki puhumisessa ahdistaa, mutta ainakin tää kaikki, mistä mainitsin.
Jos joku ei oo huomannu, niin jos kelaat tonne alas niin törmäät mun spotify soittolistaan siellä. Jos yhtään kiinnostaa kuunnella musiikkia, jota kuuntelen niin sieltä vaan kuuntelemaan.