Mun aivot ei taaskaan toimi. Lagaan. Dataan. Syön mynthoneita ja yliannostan purkat, koska en jaksa pestä hampaita. En tee mitään järkevää. Tbh mä tökkäsin lusikan, jolla söin muroja, kynätelineeseen ja aattelin tosissani, että se on hyvä siinä. Nyt vaan katon tota lusikkaa ja mietin että mitä mun aivoissa liikkuu... Sahanpuruja kenties? Maitoa? En kyllä yhtään ihmettelis, vaikka mun ajatukset oiskin maitoa tai vaikka purkkaa. En saa todellakaan mitään järkevää aikaseks.
En jotenkin jaksais. Oon väsynyt tähän kaikeen paskaan mun elämässä. Haluaisin vaan työntää kaiken hetkeks nurkkaan ja elää onnellista ja vapaata elämää, mut mä en voi. En kykene. En kykene siirtymään elämässä eteenpäin.
Mun mielestä on rasittavaa, että joudun kokoajan olla ihmisten keskellä. Ihmisiä siellä, ihmisiä täällä, ihmisiä tuolla. ANTAKAA MULLE RAUHAA. Ahdistaa. Mä kyllästyn ihmisiin nopeasti. Hyvin nopeasti. Roiku mussa tarpeeks kauan kiinni niin en halua enää nähdä sua ikinä. Mä tarviin oma rauhaa. En vois ikinä kuvitella tällä hetkellä ainakaan asuvani kaverin kanssa samassa asunnossa. En edes kestä nähdä ihmisiä viitenä päivänä viikossa koulussa, niin miten voisin elää 24/7 jonkun kanssa? En mitenkään... Tottakai on ihmisiä, joiden seurassa pystyn olemaan pidemmänkin aikaa, mutta ne on kaikki mun sukulaisia.
Jos joku tuijottaa mua samalla kun syön, niin voit olla varma että en syö. Mä en syö kun mua tuijotetaan. Mä en tee mitään, kun mua tuijotetaan. Jos vaikka matematiikan opettaja tulee katsomaan, oonko tehnyt laskuja niin automaattisesti peitän vihon mun käsillä ja hiusten avulla, ja joskus pidän tehtäväkirjaa vihon päällä. Tää sama kaikilla muillakin tunneilla. Pahin tilanne, jonka voin kuvitella on se, kun opettaja suurinpiirtein repii multa sen vihon pois ja tarkistaa, oonko tehnyt jotain väärin. Yksikin virhe, niin opettaja sanoo siitä. Yksikin huomattu virhe, niin mä alan itkeä. Mä tunnen itseni jo valmiiksi pettymykseksi, älkää antako mulle lisää syitä siihen, miksi olisin vielä enemmän pettymys ja epäonnistunut.
Mä en oikeesti jaksa. En vaan jaksa. Oon niin loppu tähän kaikkeen paskaan. Oon niin loppu etten enää millään meina jaksaa tehdä yhtään mitään. Mun on enää vaikee keksii mitään kirjotettavaa mun olosta. Alan vaan toistaa itteeni ja sitä, että voin huonosti. Mutta ei mun elämässä oo kaikki niin huonostikkaan. Joskus tuntuu, että mulla vaan pitäis olla kaikki erittäin hyvin ja se on väärin, että voin huonosti. Niinkin juuri, että mulla ei oo oikeutta voida huonosti.
Kuitenkin, kun katon itteeni peilistä, niin nään siellä jonkun, joka on epäonnistunut, pettymys, joku, joka ei ollut ikinä tarpeeksi hyvä. Joku, joka ei ikinä riittänyt itsenään. Näen jonkun, jolla on suuri tuska yllään. Näen peilistä idiootin, liian lihavan, tytön, joka hymyilee viimeisillä voimillaan. Näen jonkun todella kärsineen ja väsyneen, mutta jonkun, joka haluaa parantua. Jonkun, joka ei aio olla luovuttaja, vaikka elämä onkin vaikeaa. Se joku on minä.
Mä tiedän, että tää kaikki tuska ei vaan jotenkin mystisesti voi kadota. Mun pitää itse olla motivoitunut parantumaan. Mun pitää itse päättää se, että haluan parantua. Mä haluan olla niin paljon enemmän kuin masennus. Mä en voi antaa sen syödä mua ja mun jaksamusta näin ja vääristää mun minäkuvaa. Mä jatkuvasti yritän tsempata. Yritän jaksaa. Mulle sanottiin vuos sitten "Näyttää, että oot päässyt pahimman yli", mulle sanottiin sama puol vuotta sitten ja viimeviikolla. Mä en ite tiedä, mitä ajatella. Ihmiset käyttäytyy, kuin olisin terve, sit romahdan ja kaikki huomaa, että en ookkaan terve. Sitten taas lun kasaan itteni niin "Oon taas terve" muiden silmissä. Se satuttaa mua ja saa mut peittelemään sitä tuskaa mun sisällä. Mä en vaan pysty pitämään tätä kaikkee mun sisällä. En todellakaan pysty.
Oon nyt muutenkin olut fyysisesti todella voimaton sen takia, että kaikki makea saa mun voimaan huonosti ja oksentamaan. En tiedä taaskaan, mikä siinä on. Päädyn siis ahmimaan suolasta ja välttelen makeaa ja lihon. JA MÄ PELKÄÄN LIHOMISTA. MÄ PELKÄÄN SITÄ IHAN VITUSTI.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti