Pitikö tän taas näin mennä?
Sain äskettäin paniikkikohtauksen. Itkua, tärisemistä, hikoilua, huonoa oloa. Tekee mieli oksentaa. Mahaan sattuu. Huimaa. Syön karkkia. Ei auta. Mikään ei auta. Hajoan. Hajoan täysin. Mitä musta jää jäljelle? Jäänteet, joista ei ota kukaan selvää.
Ahdistaa. Ahdistaa niin pirusti. Yritän pitää mun ajatukset kasassa. En pysty. En kykene. En jaksa.
Missä menin pieleen? Missä kohtaa astuin tähän paskaan, joka vetää mut vaan syvemmälle mustaan, syvälle tuntemattomaan? Mikä musta teki näin paskan ihmisen, että ansaitsen tän kaiken roskan?
Mikään ei pysy mun käsissä. Kaikki tuntuu valuvan sormien läpi. Kaikki. Kaikki elämänhalun rippeitä myöten.
Pahinta tässä kaikessa on se, etten osaa puhua. Aina, kun tulee tilanne, jossa mun pitäis puhua, niin avaan suuni, mutten saa sanottua. Kyse ei oo siitä, että en haluais, vaan enemmänkin sitä, et haluan, mutta en jostain itsestäni johtumattomasta syystä löydä siinä tilanteessa sanoja, jotka kuvais mun oloa. Toki heti jälkeenpäin mua vastaan vyöryy pyykkikorillinen tai enemmänkin sanoja, joilla oisin voinut ilmaista itteeni, mutta kun eihän ne voinut siinä tilanteessa edes käydä nopeasti mielessä. Oon jopa ihminen, ketä suunnittelee valmiiks, mitä sanoisin, mutta sitten kun on tilaisuus puhua, niin mun aivot vaan unohtaa sen kaiken ja kaikki mitä sanon on "ööö", "joo", "ei", "ehkä", "en tiedä", "mun kissa on mahtava". Enkä tiedä, mistä tää johtuu. Mun aivot lyö joissain muissakin tilanteissa lukkoon. Toimin taas hyvin... Hyvällä tuurilla onnistun nostamaan esille sen, että mulla ei oo kaikki ok, mut en löydä sanoja mun ololle just nyt. Joskus harvoin. Ja sen jälkeen yhtäkkiä löydänkin sanoja, kun mun paha olo on huomattu. Joissain tapauksissa. Aina edes en silloinkaan. Ja tää ei mitenkään kohdistu tiettyihin henkilöihin, vaan ihan jokaisen kohdalla. Se on surullista, koska haluaisin puhua. En sinänsä pelkää puhumista, enkä tahallani jätä sanomatta, vaan just tää, et aivot lyö tyhjää. Aivot lakkaa toimasta.
Sanoinkin jossain sosiaalisessa mediassa, että mun unelma on selvitä hengissä tästä kaikesta paskasta. En halua luovuttaa. En halua olla luovuttaja. Pettymys. Tosin pettymys oon jo valmiiksi. Luovuttajakin joissain määrin. En kuitenkaan oo valmis luopumaan mun elämästä. En ainakaan vielä. En nyt. Ei nyt kun kaiken pitäis olla hyvin, vaikka ei ookkaan, mutta niin moni luulee että on, enkä halua olla enemmän pettymys, vaikka pettymys todellakin oon ja mun aivot meni nyt jo ihan solmuun enkä ymmärrä enää itekkään mitä oikeen selitän...
Ehkä mun on parmepi lopettaa tää postaus tähän, ennenkuin mun aivot menee yhtään enempää solmuun...
Mikään ei pysy mun käsissä. Kaikki tuntuu valuvan sormien läpi. Kaikki. Kaikki elämänhalun rippeitä myöten.
Pahinta tässä kaikessa on se, etten osaa puhua. Aina, kun tulee tilanne, jossa mun pitäis puhua, niin avaan suuni, mutten saa sanottua. Kyse ei oo siitä, että en haluais, vaan enemmänkin sitä, et haluan, mutta en jostain itsestäni johtumattomasta syystä löydä siinä tilanteessa sanoja, jotka kuvais mun oloa. Toki heti jälkeenpäin mua vastaan vyöryy pyykkikorillinen tai enemmänkin sanoja, joilla oisin voinut ilmaista itteeni, mutta kun eihän ne voinut siinä tilanteessa edes käydä nopeasti mielessä. Oon jopa ihminen, ketä suunnittelee valmiiks, mitä sanoisin, mutta sitten kun on tilaisuus puhua, niin mun aivot vaan unohtaa sen kaiken ja kaikki mitä sanon on "ööö", "joo", "ei", "ehkä", "en tiedä", "mun kissa on mahtava". Enkä tiedä, mistä tää johtuu. Mun aivot lyö joissain muissakin tilanteissa lukkoon. Toimin taas hyvin... Hyvällä tuurilla onnistun nostamaan esille sen, että mulla ei oo kaikki ok, mut en löydä sanoja mun ololle just nyt. Joskus harvoin. Ja sen jälkeen yhtäkkiä löydänkin sanoja, kun mun paha olo on huomattu. Joissain tapauksissa. Aina edes en silloinkaan. Ja tää ei mitenkään kohdistu tiettyihin henkilöihin, vaan ihan jokaisen kohdalla. Se on surullista, koska haluaisin puhua. En sinänsä pelkää puhumista, enkä tahallani jätä sanomatta, vaan just tää, et aivot lyö tyhjää. Aivot lakkaa toimasta.
Sanoinkin jossain sosiaalisessa mediassa, että mun unelma on selvitä hengissä tästä kaikesta paskasta. En halua luovuttaa. En halua olla luovuttaja. Pettymys. Tosin pettymys oon jo valmiiksi. Luovuttajakin joissain määrin. En kuitenkaan oo valmis luopumaan mun elämästä. En ainakaan vielä. En nyt. Ei nyt kun kaiken pitäis olla hyvin, vaikka ei ookkaan, mutta niin moni luulee että on, enkä halua olla enemmän pettymys, vaikka pettymys todellakin oon ja mun aivot meni nyt jo ihan solmuun enkä ymmärrä enää itekkään mitä oikeen selitän...
Ehkä mun on parmepi lopettaa tää postaus tähän, ennenkuin mun aivot menee yhtään enempää solmuun...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti