Oma elämä ei tunnukkaan enää omalta.
Haluaa vain pois.
Nautintoa ei saa mistään, tuntuu yksinäiseltä.
Tuntuu turhalta, yksinäiseltä, hylätyltä.
Aivan kuin mitään ei olisi jäljellä, mutta silti jotain täytyy olla jäljellä.
Täytyy ottaa kontrolli aivan kaikesta.
Kaikesta, mistä vain vielä pystyy. Ennenkuin menettää senkin.
Syömättömyys tuottaa mielihyvää.
Järjestys tuottaa mielihyvää.
Ihmiset ympärillä tuijottaa ja kuiskii.
Mutta olet hyvä juuri noin.
Kukaan ei voi viedä sitä sulta pois.
Sun ei tarvi olla laihempi, eikä erilainen, jotta olisit kaunis.
Oot kaunis juuri noin.
Älä välitä, jos joku sanoo jotain muuta.
Se kertoo vain siitä toisesta ihmisestä ja hänen omasta minäkuvastaan.
Se kertoo siitä, että toinen on epävarma itsestään.
Epävarmuus itsestään ei oikeuta ketään haukkumaan, eikä kiusaamaan. Silti sitä tapahtuu.
Mutta vika ei oo sussa.
Tällästä mulla pyörii mielessä. Tällästä mä puhun muille. Mä pysähdyin yks päivä miettimään asioita, mitä oon sanonu muille. Jos mä koen että ne pätee muiden kohdalla, niin miks ne ei pätis myös mun kohdalla? Miks mä olisin muka jotenkin erilainen? Mä en ole. Mä en todellakaan ole. Tosi moni muu on ollut vähintään samankaltaisessa tilanteessa samankaltaisten ajatusten kanssa. Mutta jos mä sanon sille ton jälkimmäisen, niin miksi mun kohdalla pätis vain toi ensimmäinen?
