Beautiful people, but we're all stained lost in the life
-The Devil On My Shoulder, Faith Marie
Välillä on vaikee kohdata pelkoja, mut mä oon nyt tänäkesänä kohdannu mun omia pelkoja.Yks niistä on ollut järvessä uiminen. Alkukesästä kävinkin jo uimassa järvessä, mutta viimeviikolla kävin uudestaan. Oon niin onnellinen ja tyytyväinen itteeni ja siihen et onnistuin.
Hypätään nyt taas asiasta kukkaruukkuun ja puhutaan vähän polista.
Mä en käsitä ollenkaan sitä oloa, joka mulle tulee, kun kävelen polille. Ei se oo niin paha aluepolilla, mutta nuorisopsykiatrian poliklinikka tuo vaan niin paljon muistoja mieleen, että kaikki päivän ruuat tuntuu menevän mahassa sekasin. Sama tapahtuu lastensairaalan puolella. Muistan kun mut joskus vuos sitten yön pikkutunneilla raahattiin lasten ja nuorten päivystykseen ja se oli suurinpiirtein paniikkikohtaus, kun päivystävä lääkäri ei millään löytänyt mun jalasta pulssia. Kutsuhan se siinä toisenki lääkärin paikalle sieltä lastensairaalan puolelta, eikä sekään mitään pulssia löytäny. Seuraavaks se toinen raahas mut päivystyksestä lastensairaalan aulaan ja tää mukavampi puuhelminauha-lääkäri jäi päivystyksen puolelle. Muistan kun vaan kattelin sitä akvaariota siellä ja panikoin. Tai jotenkin noin se meni. Hauskin juttu tossa oli se, että joku kirurgi löysi mun jalasta sitten pulssin ja meinas että mun pitää mennä kotiin. Psykiatrisen puolen kokemuksia en ees ala tässä suuremmin avaamaan. Ajatuskin muistojen kaivelemisesta yhtään enemmän kuin on pakko saa mut repimään hiuksia irti päästä.
Mun viimesin polikäynti oli kyllä ihana. Tää mun ns. omahoitaja vei mut kahville läheiseen kahvilaan. Mua harmittaa, kun sillon aluksi vaan velloin kauheessa ikävässä vanhaa hoitajaa kohtaan, koska aattelin, ettei kukaan muu vois kuunnella tai auttaa. Ensimmäinen hoitajavaihdos oli vaikee, mut toi toinen oli viel vaikeempi. Nyt oon jo tottunu siihen, että ihmiset kävelee mun elämään ja lopulta kävelee pois. Loppujenlopuks kuitenkin osa niistä ihmisistä jää elämään meidän kanssa. Syvällä sisimmässään jokanen meistä kantaa muistoa niistä mukavista ihmisistä, jotka on tuntenut ja joihin on luottanut. Ei sitä noin vain unohda, jos joku on allut avuksi. Hyvästit ei oo ikinä hyvästit.
Mulla alkaa ensviikolla lukio. Oon samaan aikaan peloissani ja innoissani. Tää on mulle tavallaan uus alku, toivottavasti alku kohti parempaa. Pystyn kävelemään kouluun, ilman, että mun tarvii pelätä, että kenelläkään olis ennakko-oletuksia musta ja siitä, millanen mun pitäis olla. Vaikka välillä mua pelottaakin, että en tuukkaan sopimaan joukkoon. Haluun kuitenkin uskoo, että kaikki tulee menemään ihan hyvin ja mä tuun selviimään tästäkin. Oon kokoajan lähempänä ja lähempänä mun unelmien saavuttamista.
Elämä on täynnä muutoksia, joiden kanssa pitää vain oppia elämään.
Hypätään nyt taas asiasta kukkaruukkuun ja puhutaan vähän polista.
Mä en käsitä ollenkaan sitä oloa, joka mulle tulee, kun kävelen polille. Ei se oo niin paha aluepolilla, mutta nuorisopsykiatrian poliklinikka tuo vaan niin paljon muistoja mieleen, että kaikki päivän ruuat tuntuu menevän mahassa sekasin. Sama tapahtuu lastensairaalan puolella. Muistan kun mut joskus vuos sitten yön pikkutunneilla raahattiin lasten ja nuorten päivystykseen ja se oli suurinpiirtein paniikkikohtaus, kun päivystävä lääkäri ei millään löytänyt mun jalasta pulssia. Kutsuhan se siinä toisenki lääkärin paikalle sieltä lastensairaalan puolelta, eikä sekään mitään pulssia löytäny. Seuraavaks se toinen raahas mut päivystyksestä lastensairaalan aulaan ja tää mukavampi puuhelminauha-lääkäri jäi päivystyksen puolelle. Muistan kun vaan kattelin sitä akvaariota siellä ja panikoin. Tai jotenkin noin se meni. Hauskin juttu tossa oli se, että joku kirurgi löysi mun jalasta sitten pulssin ja meinas että mun pitää mennä kotiin. Psykiatrisen puolen kokemuksia en ees ala tässä suuremmin avaamaan. Ajatuskin muistojen kaivelemisesta yhtään enemmän kuin on pakko saa mut repimään hiuksia irti päästä.
Mun viimesin polikäynti oli kyllä ihana. Tää mun ns. omahoitaja vei mut kahville läheiseen kahvilaan. Mua harmittaa, kun sillon aluksi vaan velloin kauheessa ikävässä vanhaa hoitajaa kohtaan, koska aattelin, ettei kukaan muu vois kuunnella tai auttaa. Ensimmäinen hoitajavaihdos oli vaikee, mut toi toinen oli viel vaikeempi. Nyt oon jo tottunu siihen, että ihmiset kävelee mun elämään ja lopulta kävelee pois. Loppujenlopuks kuitenkin osa niistä ihmisistä jää elämään meidän kanssa. Syvällä sisimmässään jokanen meistä kantaa muistoa niistä mukavista ihmisistä, jotka on tuntenut ja joihin on luottanut. Ei sitä noin vain unohda, jos joku on allut avuksi. Hyvästit ei oo ikinä hyvästit.
Mulla alkaa ensviikolla lukio. Oon samaan aikaan peloissani ja innoissani. Tää on mulle tavallaan uus alku, toivottavasti alku kohti parempaa. Pystyn kävelemään kouluun, ilman, että mun tarvii pelätä, että kenelläkään olis ennakko-oletuksia musta ja siitä, millanen mun pitäis olla. Vaikka välillä mua pelottaakin, että en tuukkaan sopimaan joukkoon. Haluun kuitenkin uskoo, että kaikki tulee menemään ihan hyvin ja mä tuun selviimään tästäkin. Oon kokoajan lähempänä ja lähempänä mun unelmien saavuttamista.
Elämä on täynnä muutoksia, joiden kanssa pitää vain oppia elämään.
