Kuulumisia ja vanhoja nukkekuvia

"Laula kanssani laula vaan, laulumme parantaa. Kaikuu läpi vuortenmaan, pelkomme kaikkoaa. Laula kanssani laula vaan, hurmuri laulattaa. Kaikuu se läpi vuortenmaan, sammu ei milloinkaan"

-Hurmurin laulu (SAVE)

Mun vointi on tällä hetkellä tosi ailahtelevaa ja nukkumattomuus hajottaa aivan valtavasti. Oon joko yliaktiivinen tai sitten niin väsyneen oloinen, että voisin nukahtaa seisaalleni. Mulla ei nyt mene mitenkään kovin kiitettävästi. Jotenkin en vaan jaksais enää mitään. Oon kokoajan avautumassa mun olosta jollekkin. Tuntuu, et mä vaan karkotan kaikki ihmiset mun ympäriltä sillä että voin paskasti.

Mun mielestä on kyllä todella ihanaa, että jotkut jaksaa näyttää sen, että välittää musta. Mulle merkitsee paljon jotkin ihan pienetkin jutut... Mua ahdisti eilen semi paljon, mutta jotkut ihmiset teki mun päuivästä paremman hyväntahtoisuudellaan ja olemassaolollaan. En vois olla kiitollisempi.
Jotenkin tuntuu tyhmältä voisda näin pahoin... Satutanko mä mulle tärkeitä ihmisiä sillä, että voin huonosti? Onko musta vaivaa? Tuntuu, että mä en sais voida huonosti. Kaiken pitäis olla jotenkin erittäin hyvin, mutta ei vaan ole. Mun elämässä on monia sellasia asioista joista oon kiitollinen, mutta tuntuu niin turhauttavalta kun se ei riitä mun onnellisuuteen. Mä syytän itteeni siitä että oon näin paska ihminen. Miksen mä vaan vois osata nauttia elämästä?

Haluaisin olla terve. Sitä mä todellakin haluaisin olla. En halua tuottaa pettymystä, en mä halua olla luovuttaja. Mä haluan uskoa siihen, että paranen. Mut jokin tuntuu syövän mua pala palalta pois tästä maailmasta. Mut mä en haluais luovuttaa. Mä haluaisin selvitä ja olla täällä terveenä auttamassa niitä, joilla on ongelmia.
Mutta niin, enhän mä näistä asioista päätä. En mä vaan päätä "hei nyt mä oon terve" tai "hei nyt mä oon sairas" . Kukaan ei valitse itselleen sairautta. Kukaan ei voi noin vain valita sitä poiskaan. Ehkä mä vielä jonain päivänä oon oikeesti terve. Se ei oo tänään, eikä se oo huomenna, mutta toivon, et se päivä koittais vielä joskus.

Näin asiasta kukkaruukkuun, mun painajaiset vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Loppua ei näy. Mulla oli joskus nuorempana usein painajaisten aiheena sillalta tippuminen ja pelkäsinhän mä sitte ihan himona kaikkii siltoja jne.. En oo nyt kuitenkaa pitkään aikaan nähny painajaista johon ois liittynyt millään tapaa silta ennen kuin  tää yks mun lapsuuden painajainen päätti palata takaisin (niinku what is life) ja vähän lisää karuutta siihen painajaiseen oli mukaan kyllä tullu.
Kyseisessä painajaisessa olin meidän vanhassa talossa. Juoksin ympäri meidän vanhaa taloo ja aattelin juosta meidän suihkun läpi. Tähän väliin pieni "pohjapiirros" meidän vanhan talon sauna/suihkutiloista. Menin sinne sisään siinä unessa tosiaa tosta ovesta johon heitin punasen nuolen.

Joo hei mä en tiedä miksi mä piirsin ton paintilla ja hiirellä, vaikka mun wacom oli tossa vieressä ja olisin voinu käyttää piirrustusohjelmaa josta oon maksanut ihan rahaa.
No, anyways, mä menin tonne sisään, mutta kun avasin oven niin olinkin yhtäkkiä heiluvalla riippusillalla. Siellä alla oli sellanen musta pyörre, enkä mä nähny kunnolla et mitä siel alhaal on, koska se pyörre oli legit musta. Siellä tuuli aivan jumalattoman lujaa. Mä lähdin käveleen sitä siltaa eteenpäin silmät kiinni aatellen et mun pitää päästä pois. Muta haha, mähän törmäsin johonkin. Johonki tosi iljettävän tuntuseen. Avasin mun silmät ja näin jonkun hirtettynä. Aloin kattoo ympärilleni ja näin ympärilläni paljon ihmisiä, tuntemattomia ja mulle tosi tärkeitäkin. Menin ihan paniikkiin ja aloin itkeä. Mulla oli sellanen tunne, että ne kaikki oli itse hirttäytyny sinne. Että ne oli joutunu samaan paikkaan kuin mä ja ei ollut kesstänyt sen paikan karuutta. Tässä vaiheessa joku musta hahmo tuli mun luokse ja tökkäs mut alas sieltä sillalata, suoraan siihen mustaan pyörteeseen... Mä kiljuin. Ja mä en tiennyt, että kiljuin oikeestikkin, mutta mähän heräsin siihen että itkukiljuin mun huoneesa.
Painajaiset on pelottavia. Toi ei todellakaan oo pahimmasta päästä. Toi painajainen on vielä aika kevyt, mutta joskus mun alitajunta heittää mulle todella häiriintynyttä settiä. Viitaten vaikka niihin käsiin, jotka tulee kaikkien seinien ja esineiden läpi. Löysin yks päivä YouTubesta vahingossa yhden semi yleiseksi levinneen videon, joka antaa osviittaa siitä, kuinka kamalalta sellanen näyttää. Linkkaisin sen videon tähän muuten kyllä, mutta en vaan halua, että kukaan menettää yöuniaan sen takia, joten jos kiinnostaa niin käykää omalla vastuulla ihan itse etsimässä. Ehkä löydätte sen, ehkä ette. Toivottavasti ette. Sen verran häiriintyneen näköstä juttua kyllä.

Mun on pakko mainita se, että toi käsi juttu on miljoona potenssiin roskakori pahempi nähdä hallusinaationa, kuin unena.

Hallusinaatioista puheenollen, mä en tiedä miks nää jotkut äänet ja harhat on vaivannut mua niin pitkään, enkä oo puhunut niistä oikeestaan kenellekkään. Mun vanhempia ei ees kiinnostanu kun mä lapsena väitin että pistorasia puhuu. Varmaan ne aatteli, että mä huijaan, mutta mä oikeesti luulin (ja kuulin) pistorasian puhuvan mulle. Tässä taas huomaa sen, että lapsena usein psykoottinen oireilu menee vaan huomion haun piikkiin. Oon legit katkera siitä, että kukaan ei ikinä uskonu mua... Ei silloin kun näin jonkun murtautuvan meidän taloon, ei silloin kun kuulin ääniä, ei silloin kun nmäin harhoja, ei silloin kun näin venäläisiä sotilaita meidän etupihalla(näin btw asutaan ihan korvessa ja meidän pihal ei legit menny ketää) ja muuta creepyy mieltä järkyttävää settiä. Mä oon elänyt pitkään niin, että tunnen itteni epätodelliseksi. Mulla on yhä usein sellanen olo, että mä en ole tässä. Sellanen olo, että mä en elä. Ulkopuoliset ajatukset ja äänet tunkeutuu mun päähän, eikä ne todellakaan oo mun ajatuksia. Mä en tunnista niitä ääniä ja ajatuksia mun omiksi.

Uniongelmia ja painajaisia

Ei oo kovin kiva tunne, kun on monta unetonta yötä ja sit sen kerran kun saa unta näkee painajaista.
Mulla on nyt alkanu toistuu sellanen painajainen, jossa käsiä vaan alkaa tulee seinien ja muiden esineiden läpi ja ne ottaa musta kiinni repien samalla mua eri suuntiin. Siitä painajaisesta herään yleensä mun omaan kiljuntaan tai itkuun. Muutaman kerran oon kans onnistunu näkee ton käsi asian hallusinaationa. Se on pelottavaa, kun ei tunnista todellisuutta ja harhoja.
Monet mun painajaiset sijoittuu kuitenki seksuaalisen hyväksikäyttöön, hukkumiseen, psyykkiseen väkivaltaan jne jne. En tiiä miks ylipäätään näen näin paljon painajaisia.
Yks painajainen on kulkenu mun mukana jostai 5-vuotiaasta asti. Siinä minä seison joidenkin mulle tärkeiden ihmisten kanssa rivissä ja meitä yksitellen ammutaan sellasiin kohtii, et ei kuolla heti. En ikinä näe ampujan kasvoja, ne näyttää sumeilta.
Yllättävän usein mua yritetään tavalla tai toisella tappaa tai muuten satuttaa mun unissa. En ymmärrä mun unia. Voisko huono itsetunto heijastua tällä tapaa vai mikäköhän tää juttu on?
Mä tosissani mietin, et oisko mitään asiaa, jolla sais painajaiset loppumaan ja mun yöunet palaamaan. Nukun jonkin verran nyt, kun syön kahta iltalääkettä, mutten vieläkään tarpeeksi.
Nyt, kun mulle tuli uusi iltalääke niin vanhahan lopetettiin ja menetin heti kaikki yöunet ja legitisti en nukkunut öisin ollenkaan. Mulle onneksi nostettiin se vanha lääke takas tän uuden rinnalle niin nyt nukun taas johonkin. Sain sen lääkkeen lopettamisesta myös jotain vieroitusoireita. Parempi näin, et syön sitä vielä ainakin toistseks tän uuden lääkkeen rinnalla. Ei se oo kovin kivaa puuhaa valvoo monta yötä putkeen. En suosittele kokeilemaan valvomista.
Lääkkeiden väsyttävä vaikutus on jotenki tosi lamaannuttava ja tuntuu niinku puol päätä ois vaan tyhjää. Silmät meinaa painua kokoajan kiinni ja meinaan nukahtaa tähän samalla kun kirjottelen tätä. Taidankin tästä mennä nukkuun, ei mun ajatus enää kulje sen vertaa et saisin tähän ees mitää enää selitettyä.