Anonyymina on helppo puhua

And you can find me in the space between
Where two worlds come to meet
I'll never be out of reach
'Cause you're a part of me so you can find me in the space between
You'll never be alone
No matter where you go
We can meet in the space between

And nothing can stay the same
It's growing pains
Be proud of all the scars
They make you who you are
-Disney Descendants 2, Space Between

Anonyymina voi oikeesti olla helppo tulla sanomaan asioita, joita ei kuitenkaan kykene sanomaan edes oman nimimerkin takana. Ihmiset osaakin olla ajattelemattomia ja mennä puhumaan anonyymipalstoilla toisista pahaa, ilman, että tuntee henkilöä, josta puhuu.
Mulle itselleni tulee jatkuvasti "Tapa ittes", "Oot vitun ym", "Miksi esität" ja muuta tällästä palautetta. En kuitenkaan ota sitä itteeni, enkä jaksa enää liikuttua kyseisestä palautteesta anonyymipalstoilla. Viimeaikoina tilanne on kärjistunyt siihen, että anot puhuu mulle vedoten mun elämäntilanteeseen ja henkilökohtaisiin asioihin, joista en oo juurikaan puhunut mun piirrustelusomepuolella. Epämukava olo siitä, että joku on oikein kunnolla tehnyt taustatutkimumsta ja tietää, mihin on hyvä sitten tarttua, että saisi mut itkemään. 

Jotenkin kait yritän vältellä sitä faktaa, että tää maailma on täynnä ihmisiä, jotka vihaa mua ja haluais, että en eläis täällä niiden seassa. Aivot heittää juuri nyt mulle nyt sellasta paskaa, että en kykene käsittelemään tätä.. Tekis vaan mieli sanoa siitä, kuika turha oon ja siitä, kuinka kaikilla olis 
Oon pitkän aikaa pystynyt olla suuremmin haukkumatta itteeni kovinkaan paljoo julkisesti ja huomaan, että tulee yllättävän kevyt olo, kun ei jatkuvasti ole haukkumassa itseään ja kohtaamassa omaa paskuuttaan.

Joskus vaan mietin, et millon tää kaikki on ohi, millon tää kaikki loppuu. Millon olisin terve... Ehkä tää vielä tästä, en saa luovuttaa. En just nyt. Enkä todellakaan saa antaa anonyymien vaikuttaa mun mielentilaan ja ajatuksiin näin negatiivisesti. Silti jotenkin en vain kykene olemaan välittämättä tosta, että pureudutaan syvälle mun henkilökohtaisiin asioihin kiinni.

Ehkä tän viikon traumaattisin tapahtuma on kuitenkin ollut se, kun 40km päässä kotoa seisoin pihalla -21 asteen pakkasessa 45 minuuttia odotellen, että mun äiti tulisi hakemaan. Siinä ehti muutama kyynel--- jäinen kyynel ---tipahtaa ja oli todella hylätty olo. En tuu unohtamaan sitä, kun täristen, itkien ja jäisenä siellä pihalla seisoin. Jotenkin kuitenkin tuntu ihanalta kun vanhemmat osotti välittämistä mua kohtaan ja huolestu musta ja tuli heti hakemaan, kun pyysin. Kello oli kuitenkin jo yli kymmenen... En ala perjantai-illan tapahtumiin syvemmin perehtymään, sanottakoon vaikka että onnistuin suututtamaan yhden mun tutun.

Alkaa itkettämään, kun tota iltaa muistelen. Luulin hetken, että tuun kuolemaan sinne pakkaseen. Todella pysäyttävä kokemus. Olin täydellisesti jäässä ja näin jälkeenpäin oonkin sitten sairaana. Kuumetta ei kuitenkaan oo, mikä on mun mielestä yllättävä seikka.

Tää viikko on ollut mulle vaikea. Oon tippunut isoon kuoppaan ja täältä on vaikea päästä ylös. Jatkan kuitenkin taistelua. En aio olla luovuttaja. Vaikeita aikoja ja hetkiä tulee, mutta niistä selviää. Tai ainakin pitäisi selvitä. Toivon, että selviän. Toivon, etytä pääsen tästä jatkuvasta ahdistuksesta vielä joskus eroon.

Ahdistuksesta pakko-oireisiin

Sydämeni aukaisen,
ulos tuskani parkaisen
Kaiken jälkeen todettava, 
että on vain helpompi pysyä sidottuna
~SAVE, Sidottuna



Joku mun päässä on selvästikkin naksahtanut tai niinsanotusti on nuppi mennyt vähän pimpelipompeli. Yks päivä vaan joku mun aivoissa kerto mulle, että kouluruoka on vaarallista ja että en saa koskea siihen pitkällä tikullakaan. Oon nyt alkanut raahaamaan eväitä kouluun ja ei mitään puhettakaan, että söisin sitä koulussa tarjottavaa ruokaa. Kouluruoka on mun pään mukaan epähygieenista, epäterveellistä ja liikakalorista, joten mun pitää ottaa omat eväät, jotta en sairastuis ja jotta en lihois. Ei niinku sillä, että oisin kouluruokaa sen kummemmin syönykkään, mutta nyt en pysty enää siihen vähäänkään.
Mä en myöskään ymmärrä, että mitä ihmettä mulle tapahtuu. Kokoajan kylmä, kädet jäätyy ja tätä rataa... Tuntuu siltä, niinkuin oisin jokin elävä jääpuikko. Kädet vetää kokoajan violehtaviks ja välillä värisen kylmästä, vaikka täällä sisällä pitäis olla lämmin. Mun iho on myös mennyt todella kuivaksi käsissä... Todennäköisesti sen takia, että pesen mun käsiä niin paljon...
Ai niin - mitä noihin pakko-oireisiin tulee niin elämästä on tullut monella tapaa hankalaa. Lasken askelia, kellon tikitystä.. Kaupassa pitää astua sellasien ruutujen keskelle, mitä siel lattias on ja jos astuu väärään kohtaan niin jollekkin mun läheiselle sattuu jotain pahaa... Kaiken pitäis olla järjestyksessä, ruuat ei saa koskettaa toisiaan tai ne "menee pilalle"... Elämästä on tullut hankalaa. Voisimpa päästä tästä kaikesta irti.

Tässä oon nyt ainakin kolmena tai neljänä yönä peräkkäin itkenyt ikävää ja päivisin itkenyt sitä, että elän. Ei vain tunnu oikealta. Ei tunnu, että minä olen minä. Aivan kuin vain seuraisin itteeni ja omaa elämääni ja omia tekemisiäni sivusta.
Kuulen ääniä, näen harhoja, tunnen, kuinka joku tarttuu muhun tai raapii mua. Se on pelottavaa. Musta tuntuu, että tää kaikki vois helpottua, jos mun lääkitys saatais kohdalleen... Siis ihan oikeasti oon tätä mieltä. En vaan oo uskaltanut puhua lääkärille tai kenellekkään tosta, et haluaisin et mun lääkemääriä muutettais... Mun äiti nimittäin ei pidä siitä, että syön näitä lääkkeitä. Se ei ilahtuis siitä, jos yhtäkkiä mun pitäiskin syödä vielä enemmän lääkkeitä. Tää nykynenkin määrä on äidin mielestä "ihan liikaa" ja aina kun meen lääkärille nii äiti sanoo, että mun pitäis kysyy et voitaisko määrii pienentää... Mä en halua tietää, kuinka hajalle menisin, jos  mun lääkemääriä lähdettäis nyt pienentämään.

Jotenkin tuntuu pahalta, että mun tila on tää, mitä se nyt sattuu olemaan. Mä kuitenkin oon yrittänyt asennoitua niin, että täältä on suunta enää vain parempaan, enkä voi kovin paljoo syvemmälle tippua tähän paskaan. Ainaa voi toki vähän syvemmälle tippua, mutta mä yritän antaa kaikkeni sen eteen, että olisin jonain päivänä terve.

(nauttikaa mun olemattomista piirrustustaidoista)

...ja onnellista uuttavuotta?

Nadine: Hey
Mr. Bruner: Busy
Nadine: I don't want to take up too much of your time but I'm going to kill myself. I just thought that an adult should know. 
Mr. Bruner: Wow, actually, I was writing my own suicide note just now. "My 32 fleeting minutes of happiness during lunch, which has been eaten up again and again by the same especially badly dressed student and I thought I would rather have the dark nothingness."
~The Edge Of Seventeen



2019 on lähtenyt käyntiin, mun kohdalla itkuisissa tunnelmissa.
Paha olla eikä tätä oloa ainakaan paranna mahdollinen ruokamyrkytys. Oon tälläkin hetkellä ihan täydellisesti sängyn pohjalla ja välillä kiljun oksennusvatia, mutta mitään ei tuukkaan ulos, vaan ne pysyy pelkkinä yökkäilyinä ilman oksennusta. Päivällä mulla oli vielä fyysisesti hyvä olo ja tää alko vasta kun olin ehtinyt viettää hyvän aikaa kotona.
Niinkun oikeesti...
Mitä on elämä.
En ees tiedä, onko tää mikään ruokamyrkytys vai ihan tavallinen norovirus vai mitä tää on. Pieni stressi ja paniikki. Toivottavasti ei ainakaan mitään vakavaa.

No, nyt kun tää uusivuosi alko niin aattelin että se tois mukanaan paremman olon. Niin mä kuvittelin, mutta ei tuonu. Oon yhä se sama tyyppi, täydellisesti sama.
Tuntuu, et mä en edes ole mä. Tai et mä vähän niinkuin vain kattoisin mun omaa elämääni, joka ei oo mun vaan jonkun toisen, mutta samaan aikaan mun pitäis tiedostaa et se oon minä ja tää on mun elämä... Jotenkin en kykene.
Tuntuu kuin mut olisi lykätty ulkopuoliseksi kattomaan jonkun toisen elämää.

Mun isä muuten osti meille viaplayn vähän aikaa sitten ja mä oikeesti nautin siitä. Seuraan siis sellasta sarjaa, kuin Bones ja kiljuin kun kaikki kaudet löyty viaplaysta.
Mä myös katoin viaplaysta sellasen elokuvan kuin The Edge Of Seventeen. Paras draamakomedia, jonka oon pitkään aikaan kattonut. Mun nauruhermoja koeteltiin jo puolentoista minuutin kohdalla, kun vitsin aihe niinsanotusti kolahti, vaikka tiedänkin, että en tuu elämääni lopettaan oman käden kautta. Pelkään kuolemaa liikaa.

Toi opettaja oli mun lemppari hahmo koko elokuvassa, vaikka sitä näytettiinkin siinä hyvin vähän. Se oli aina niin sarkastisen koominen. Suosittelen kattomaan ton leffan, jos ikinä siihen tulee mahdollisuus.

Toivotan kaikille hyvää uuttavuotta! Toivottavasti muiden uusivuosi ei oo alkanu ahdistuksen kanssa. Muistakaa, että jokaisesta eletystä sekunista kannattaa olla kiitollinen!