Anonyymina on helppo puhua

And you can find me in the space between
Where two worlds come to meet
I'll never be out of reach
'Cause you're a part of me so you can find me in the space between
You'll never be alone
No matter where you go
We can meet in the space between

And nothing can stay the same
It's growing pains
Be proud of all the scars
They make you who you are
-Disney Descendants 2, Space Between

Anonyymina voi oikeesti olla helppo tulla sanomaan asioita, joita ei kuitenkaan kykene sanomaan edes oman nimimerkin takana. Ihmiset osaakin olla ajattelemattomia ja mennä puhumaan anonyymipalstoilla toisista pahaa, ilman, että tuntee henkilöä, josta puhuu.
Mulle itselleni tulee jatkuvasti "Tapa ittes", "Oot vitun ym", "Miksi esität" ja muuta tällästä palautetta. En kuitenkaan ota sitä itteeni, enkä jaksa enää liikuttua kyseisestä palautteesta anonyymipalstoilla. Viimeaikoina tilanne on kärjistunyt siihen, että anot puhuu mulle vedoten mun elämäntilanteeseen ja henkilökohtaisiin asioihin, joista en oo juurikaan puhunut mun piirrustelusomepuolella. Epämukava olo siitä, että joku on oikein kunnolla tehnyt taustatutkimumsta ja tietää, mihin on hyvä sitten tarttua, että saisi mut itkemään. 

Jotenkin kait yritän vältellä sitä faktaa, että tää maailma on täynnä ihmisiä, jotka vihaa mua ja haluais, että en eläis täällä niiden seassa. Aivot heittää juuri nyt mulle nyt sellasta paskaa, että en kykene käsittelemään tätä.. Tekis vaan mieli sanoa siitä, kuika turha oon ja siitä, kuinka kaikilla olis 
Oon pitkän aikaa pystynyt olla suuremmin haukkumatta itteeni kovinkaan paljoo julkisesti ja huomaan, että tulee yllättävän kevyt olo, kun ei jatkuvasti ole haukkumassa itseään ja kohtaamassa omaa paskuuttaan.

Joskus vaan mietin, et millon tää kaikki on ohi, millon tää kaikki loppuu. Millon olisin terve... Ehkä tää vielä tästä, en saa luovuttaa. En just nyt. Enkä todellakaan saa antaa anonyymien vaikuttaa mun mielentilaan ja ajatuksiin näin negatiivisesti. Silti jotenkin en vain kykene olemaan välittämättä tosta, että pureudutaan syvälle mun henkilökohtaisiin asioihin kiinni.

Ehkä tän viikon traumaattisin tapahtuma on kuitenkin ollut se, kun 40km päässä kotoa seisoin pihalla -21 asteen pakkasessa 45 minuuttia odotellen, että mun äiti tulisi hakemaan. Siinä ehti muutama kyynel--- jäinen kyynel ---tipahtaa ja oli todella hylätty olo. En tuu unohtamaan sitä, kun täristen, itkien ja jäisenä siellä pihalla seisoin. Jotenkin kuitenkin tuntu ihanalta kun vanhemmat osotti välittämistä mua kohtaan ja huolestu musta ja tuli heti hakemaan, kun pyysin. Kello oli kuitenkin jo yli kymmenen... En ala perjantai-illan tapahtumiin syvemmin perehtymään, sanottakoon vaikka että onnistuin suututtamaan yhden mun tutun.

Alkaa itkettämään, kun tota iltaa muistelen. Luulin hetken, että tuun kuolemaan sinne pakkaseen. Todella pysäyttävä kokemus. Olin täydellisesti jäässä ja näin jälkeenpäin oonkin sitten sairaana. Kuumetta ei kuitenkaan oo, mikä on mun mielestä yllättävä seikka.

Tää viikko on ollut mulle vaikea. Oon tippunut isoon kuoppaan ja täältä on vaikea päästä ylös. Jatkan kuitenkin taistelua. En aio olla luovuttaja. Vaikeita aikoja ja hetkiä tulee, mutta niistä selviää. Tai ainakin pitäisi selvitä. Toivon, että selviän. Toivon, etytä pääsen tästä jatkuvasta ahdistuksesta vielä joskus eroon.