Ikävä yrittää tuhota mua 2.0

In my sleep I call your name
But when I wake I need to touch your face
'Cause I
I need to feel you here with me
-Fire and Fury, Skillet

Hyvästit ei oo vieläkään mun vahvuuksia ja itken aina kun joudun sanoo heipat. Oon nyt matkalla kotiin, saatettiin mun kaveri juna-asemalle. Sillä oli tälläviikolla loma ja se vietti keskiviikosta tähän asti aikaa meillä. Naurettiin, itkettiin, nostalgisoitiin... En tiedä mitä tekisin ilman Lilyä.
Ittelläni on tosiaan ensviikko lomaa ja Lilyllä ensviikko koulua. Enkä mä pääse Lilylle. Meinasin hetken että voisin matkustaa tolla InterCity 26 junalla pummilla täältä pohjosesta Helsiinkiin. Oisin vaan randomisti hypänny sinne junaan. Mutta päätin kerrankin olla viisas lapsi ja olla tekemättä jotain tyhmää.
Siis ihan oikeesti, siit on varmaan tunti kun Lily hyppäs siihen junaan ja oon täällä siis itkeny yli tunnin. Mun mielenterveys ei kestä. Toisaalta tää voi olla tervettä itkua ihan järjellisestä asiasta. Kaipaan vaan todella todella todella todella paljon Lilyä. Lily on ihminen joka kuuntelee sillon kun muita ei kiinnosta. Lily on se ihminen joka saa hymyilemään. Lily on se ihminen jota vain haluais oikeesti halata.
On tosi surullista et oikeesti ollaan taas erossa toisistamme. Ikävä iskee. Ikävä ihan kaikkee kohtaan. Menin jo tuntii ennemmin ihan sekasin ja luulin yhtä random naista JOKA EI TODELLAKAAN NÄYTTÄNYT SILTÄ HENKILÖLTÄ yhdeksi henkilöksi. Voisin varmaan nähdä puun ja luulla sitä mun äidiksi.

Huomenna mulla alkaa reissu mun isovanhempien luokse ja koska oon idiootti niin oon onnistunut ajoittamaan asiat niin että meidän pitää olla lähdössä kotoa klo 7.30.... Voisko joku palata mun kanssa menneisyyteen ja järjestää asiat niin että en järjestä asioita noin. En huomioinu välimatkoja taaskaan ollenkaan ja nyt ärsyttää. ONHAN SE 8.30 IHAN HYVÄ POLIAIKA JOS EI OO SITÄ TUNNIN AJOMATKAA. Huutista. Meinaan, siis ihan oikeesti huutista. Näinä päivinä kun Lily on ollu meillä niin ollaan menty myöhään nukkumaan ja mulla on suurinpiirtein väsykuolema ja huomenna pitäis herätä sitten aikasin.

Oon jotenkin tällä hetkellä tosi täynnä tunteita. Mä en enää tiedä mitä itken. Mä vaan itken.
Kaikki on ollu muutaman päivän paremmin. Kaikki vaan romahtaa kerralla. Huominen saattaa helpottaa mun ikävää ja serkkujen näkemisen jälkeen en ehkä oo ihan näin surullinen koska tiiän et tuun näkee niitä aika pian uudestaan.

Mä en tykkää siitä että tää auton ilmanvaihto asia kuivattaa kyyneleet mun poskille kuiviksi kasoiksi...

"Mistä vitusta sä sellasta sait päähäs?"

Here we are, don't turn away now,
We are the warriors that built this town
Here we are, don't turn away now
We are the warriors that built this town
From dust.
-Imagine Dragins, Warriors

Osaispa sitä olla oikeesti hyödyksi, mutta minkäs sille tekee kun on täysi nolla. Tuntuu et oon vaan joku turhake, joka pyörii täällä muiden jaloissa. Tässä muistin äsken yhden henkilön ja aloin samantien itkemään. Maailma on ollut viimeaikoina ihmisten menettämistä. Onneks on kuitenkin muutamat, jotka ei oo ainakaan vielä lähdössä ja yks sellanen ihana onkin raahaamassa ensviikolla ittensä meille kylään. Tullaan valittamaan elämästä, syömään sipsejä, maistamaan liian monta erilaista dippiä ja kattomaan Viaplayta.
Minä ja Lily puhutaan kokoajan kummatkin siitä, että haluttais elää terveellisesti, mut todellisuus on sitä, et ollaan kilpaa tilaamassa hesestä kymmenen kanatortilla-ateriaa.

Joskus kyseenalaistan oman olemassaoloni ja valun seinää pitkin istumaan maahan, tuijotan tyhjää, ja mun ajatukset ei liiku mihinkään. Itseasiassa tälläkin hetkellä joudun jokaisella solullani keskittymään kirjoittamiseen, että en jäis tuijottaa tyhjää.

Välillä oikeesti ottaa päähän kaikki, mutta siinä kohden kun mulle tullaan aukomaan päätä niin jokin mun aivoissa vain napsahtaa. Ite en kiroilua tykkää harjoittaa, josta voi päätellä, että toi otsikon teksti ei oo mun omasta suustani.
Ilmeisesti ihmiset kyseenalaistaa mun ihmisoikeudet ja pitää mua ihmisroskana. Ei siinä, sellanen mä salee oonkin, ja ymmärrän jokaisen haukun, joka kohdistetaan muhun, mutta silloin kun ne haukkumiset kohdistuu mulle tärkeisiin ihmisiin niin haluaisin vain heittää niitä ihmisiä jotka haukkuu imurilla.

En aina vaan ymmärrä tän maailman menoa. Jotenkin kaikki valuu mun silmien ohi ja en saa oikeen otetta mistään. Yritän keskittyä siihen, mikä on olennaista, mutta se on tosi vaikeeta. Varsinkin juuri nyt, kun kaikki syöty ruoka yrittää pyrkiä oksennuksena ulos. Yritän pidättää oksennusta viimeiseen ja toivon, että tää on vaan hetken huono olo, mutta aina kun oon aatellut niin oon juossut keskiyön paikkeilla halailemaan pönttöä. En haluais sairastua just nyt. Jos sairastun, niin en todennäköisesti pääse pitkään aikaan hoitajan vastaanotoille polille. Ei yhtään sillä, että mua ei turhauttais mennä sinne kun on kaikkee tätä hässäkkää ollut ja uusi hoitaja tuntuu hieman välinpitämättömältä, mutta sen verran sitä kiinnnostaa et haluais mun voivan hyvin. Psyykkisesti. Mun fyysiselle hyvinvoinnille hän tuskin voi mitään.
En oo nyt uskaltanut tänään syödäkkään juuri ollenkaan, koska pelkään kaiken tulevan ulos. Hoen jatkuvasti ittelleni, että en oksenna, mutta alkaa vain oksettaa enemmän. Fakta tässä on se, et mä en oo vielä oksentanut joten on mahdollisuus, että en oo oksennustaudissa.

Jotenkin en pysty olemaan paikoillani. Kokoajan pakko järjestellä tavaroita, laskea askelia, pestä käsiä tai muuta vastaavaa. Jos en tee mitään, niin ahdistus nousee voimakkaana vastaan. Pakkotoiminnot on mulle tapa suojautua ahdistukselta ja niiltä mieleen tunkevilta ulkopuolisilta ajatuksilta. Jos niitä nyt ulkopuolisiksi ajatuksiksi pitäis sitten kutsua.

Oon täll hetkel tosi hukassa itteni kanssa.
Saa vielä nähdä, että mihin tässä joudutaan.
Yhteishakukin koittaa ihan pian.
Steressiä siitäkin.

(tässä vielä joku ikuisuuden vanha kuva minusta)

"...koska oon recoveryqueen"

I hate feelin' like this
I'm so tired of tryin' to fight this
-Skillet, Comatose

(Nauttikaahan tähän alkuun nyt sitten mun olemattomilla taidoilla tehdystä artista)

Postasin vähän aikaa sitten mun art ig tilin stooryyn pienen kärjistetyn avautumisen siitä, miten mulla rehellisesti menee tällähetkellä.

Ja miten mulla menee - no, ei hyvin ainakaan. Kaikki ikävän ja harhojen välillä ja niiden ulkopuolellakin vaivaa, masentaa ja painaa mua alaspäin. En haluais jatkuvasti kaatua uudestaan ja uudestaan siihen samaan kuoppaan. Joku polilla tais kans päättää, että kaikki mun ongelmat johtuu vain nukkumattomuudesta, vaikka tiedän hyvin itsekkin, että se ei mitenkään oo mahdollista. Mun iltalääkitystä nyt sitten nostettiin nukkumattomuuden takia ja tälläkin hetkellä musta tuntuu että oon vetänyt jotain muuta kuin mun iltalääkkeet. Väsyttää kyllä, mutta oudon leijuva olo. Nää lääkkeet tuntuu vievän multa kyvyn tuntea.
Tuntuu, että pakko-oireet vie mut mukanaan syvemmälle toimintoihin ja ajatuksiin - pakko-oireiden oravanpyörään. Tää kehä, mitä kierrän näiden juttujen kanssa tuntuu olevan loputon. Mun mieli keksii aina jotain uutta, mitä mun pitää tehdä ja mitä en saa tehdä.
Välillä musta kans tuntuu, että ahmin ihan liikaa ja että oon lihonut todella paljon. Tuijotan itteeni peilistä. En välttämättä tunnista mun kasvoja, mutta tiedän et se oon minä. Ja näytän niin isolta ja turvonneelta.
En haluais olla tällänen.
En todellakaan haluais.

Toivoisin et voisin palata tasan kaks kuukautta ajassa taaksepäin ja pysäyttää ajan siihen. Joulukuun alussa mulla meni paremmin. Sen jälkeen on tullut monia itkettyjä öitä, koska tuntuu, että uusi hoitaja polilla ei ymmärrä mua ja todella iso ikävä vanhaa hoitajaa.
Yksi asia kuitenkin auttaa mua jaksamaan eteenpäin. Nimittäin Lily on tulossa meille viikolla 8 kylään. Odotan Lilyn vierailua. Lily on siis mun paras kaveri jota näin viimeksi kesällä. Oon aina välillä itkenyt öitä senkin takia, että Lily on niin kaukana ja että näen sitä niin harvoin.