We are the warriors that built this town
Here we are, don't turn away now
We are the warriors that built this town
From dust.
-Imagine Dragins, Warriors
Osaispa sitä olla oikeesti hyödyksi, mutta minkäs sille tekee kun on täysi nolla. Tuntuu et oon vaan joku turhake, joka pyörii täällä muiden jaloissa. Tässä muistin äsken yhden henkilön ja aloin samantien itkemään. Maailma on ollut viimeaikoina ihmisten menettämistä. Onneks on kuitenkin muutamat, jotka ei oo ainakaan vielä lähdössä ja yks sellanen ihana onkin raahaamassa ensviikolla ittensä meille kylään. Tullaan valittamaan elämästä, syömään sipsejä, maistamaan liian monta erilaista dippiä ja kattomaan Viaplayta.
Minä ja Lily puhutaan kokoajan kummatkin siitä, että haluttais elää terveellisesti, mut todellisuus on sitä, et ollaan kilpaa tilaamassa hesestä kymmenen kanatortilla-ateriaa.
Joskus kyseenalaistan oman olemassaoloni ja valun seinää pitkin istumaan maahan, tuijotan tyhjää, ja mun ajatukset ei liiku mihinkään. Itseasiassa tälläkin hetkellä joudun jokaisella solullani keskittymään kirjoittamiseen, että en jäis tuijottaa tyhjää.
Välillä oikeesti ottaa päähän kaikki, mutta siinä kohden kun mulle tullaan aukomaan päätä niin jokin mun aivoissa vain napsahtaa. Ite en kiroilua tykkää harjoittaa, josta voi päätellä, että toi otsikon teksti ei oo mun omasta suustani.
Ilmeisesti ihmiset kyseenalaistaa mun ihmisoikeudet ja pitää mua ihmisroskana. Ei siinä, sellanen mä salee oonkin, ja ymmärrän jokaisen haukun, joka kohdistetaan muhun, mutta silloin kun ne haukkumiset kohdistuu mulle tärkeisiin ihmisiin niin haluaisin vain heittää niitä ihmisiä jotka haukkuu imurilla.
En aina vaan ymmärrä tän maailman menoa. Jotenkin kaikki valuu mun silmien ohi ja en saa oikeen otetta mistään. Yritän keskittyä siihen, mikä on olennaista, mutta se on tosi vaikeeta. Varsinkin juuri nyt, kun kaikki syöty ruoka yrittää pyrkiä oksennuksena ulos. Yritän pidättää oksennusta viimeiseen ja toivon, että tää on vaan hetken huono olo, mutta aina kun oon aatellut niin oon juossut keskiyön paikkeilla halailemaan pönttöä. En haluais sairastua just nyt. Jos sairastun, niin en todennäköisesti pääse pitkään aikaan hoitajan vastaanotoille polille. Ei yhtään sillä, että mua ei turhauttais mennä sinne kun on kaikkee tätä hässäkkää ollut ja uusi hoitaja tuntuu hieman välinpitämättömältä, mutta sen verran sitä kiinnnostaa et haluais mun voivan hyvin. Psyykkisesti. Mun fyysiselle hyvinvoinnille hän tuskin voi mitään.
En oo nyt uskaltanut tänään syödäkkään juuri ollenkaan, koska pelkään kaiken tulevan ulos. Hoen jatkuvasti ittelleni, että en oksenna, mutta alkaa vain oksettaa enemmän. Fakta tässä on se, et mä en oo vielä oksentanut joten on mahdollisuus, että en oo oksennustaudissa.
Jotenkin en pysty olemaan paikoillani. Kokoajan pakko järjestellä tavaroita, laskea askelia, pestä käsiä tai muuta vastaavaa. Jos en tee mitään, niin ahdistus nousee voimakkaana vastaan. Pakkotoiminnot on mulle tapa suojautua ahdistukselta ja niiltä mieleen tunkevilta ulkopuolisilta ajatuksilta. Jos niitä nyt ulkopuolisiksi ajatuksiksi pitäis sitten kutsua.
Oon täll hetkel tosi hukassa itteni kanssa.
Saa vielä nähdä, että mihin tässä joudutaan.
Yhteishakukin koittaa ihan pian.
Steressiä siitäkin.
(tässä vielä joku ikuisuuden vanha kuva minusta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti