Oon jaksanut pitkään ja nyt en taas

Mun aivot ei taaskaan toimi. Lagaan. Dataan. Syön mynthoneita ja yliannostan purkat, koska en jaksa pestä hampaita. En tee mitään järkevää. Tbh mä tökkäsin lusikan, jolla söin muroja, kynätelineeseen ja aattelin tosissani, että se on hyvä siinä. Nyt vaan katon tota lusikkaa ja mietin että mitä mun aivoissa liikkuu... Sahanpuruja kenties? Maitoa? En kyllä yhtään ihmettelis, vaikka mun ajatukset oiskin maitoa tai vaikka purkkaa. En saa todellakaan mitään järkevää aikaseks.
En jotenkin jaksais. Oon väsynyt tähän kaikeen paskaan mun elämässä. Haluaisin vaan työntää kaiken hetkeks nurkkaan ja elää onnellista ja vapaata elämää, mut mä en voi. En kykene. En kykene siirtymään elämässä eteenpäin.
Mun mielestä on rasittavaa, että joudun kokoajan olla ihmisten keskellä. Ihmisiä siellä, ihmisiä täällä, ihmisiä tuolla. ANTAKAA MULLE RAUHAA. Ahdistaa. Mä kyllästyn ihmisiin nopeasti. Hyvin nopeasti. Roiku mussa tarpeeks kauan kiinni niin en halua enää nähdä sua ikinä. Mä tarviin oma rauhaa. En vois ikinä kuvitella tällä hetkellä ainakaan asuvani kaverin kanssa samassa asunnossa. En edes kestä nähdä ihmisiä viitenä päivänä viikossa koulussa, niin miten voisin elää 24/7 jonkun kanssa? En mitenkään... Tottakai on ihmisiä, joiden seurassa pystyn olemaan pidemmänkin aikaa, mutta ne on kaikki mun sukulaisia.
Jos joku tuijottaa mua samalla kun syön, niin voit olla varma että en syö. Mä en syö kun mua tuijotetaan. Mä en tee mitään, kun mua tuijotetaan. Jos vaikka matematiikan opettaja tulee katsomaan, oonko tehnyt laskuja niin automaattisesti peitän vihon mun käsillä ja hiusten avulla, ja joskus pidän tehtäväkirjaa vihon päällä. Tää sama kaikilla muillakin tunneilla. Pahin tilanne, jonka voin kuvitella on se, kun opettaja suurinpiirtein repii multa sen vihon pois ja tarkistaa, oonko tehnyt jotain väärin. Yksikin virhe, niin opettaja sanoo siitä. Yksikin huomattu virhe, niin mä alan itkeä. Mä tunnen itseni jo valmiiksi pettymykseksi, älkää antako mulle lisää syitä siihen, miksi olisin vielä enemmän pettymys ja epäonnistunut.
Mä en oikeesti jaksa. En vaan jaksa. Oon niin loppu tähän kaikkeen paskaan. Oon niin loppu etten enää millään meina jaksaa tehdä yhtään mitään. Mun on enää vaikee keksii mitään kirjotettavaa mun olosta. Alan vaan toistaa itteeni ja sitä, että voin huonosti. Mutta ei mun elämässä oo kaikki niin huonostikkaan. Joskus tuntuu, että mulla vaan pitäis olla kaikki erittäin hyvin ja se on väärin, että voin huonosti. Niinkin juuri, että mulla ei oo oikeutta voida huonosti.
Kuitenkin, kun katon itteeni peilistä, niin nään siellä jonkun, joka on epäonnistunut, pettymys, joku, joka ei ollut ikinä tarpeeksi hyvä. Joku, joka ei ikinä riittänyt itsenään. Näen jonkun, jolla on suuri tuska yllään. Näen peilistä idiootin, liian lihavan, tytön, joka hymyilee viimeisillä voimillaan. Näen jonkun todella kärsineen ja väsyneen, mutta jonkun, joka haluaa parantua. Jonkun, joka ei aio olla luovuttaja, vaikka elämä onkin vaikeaa. Se joku on minä.
Mä tiedän, että tää kaikki tuska ei vaan jotenkin mystisesti voi kadota. Mun pitää itse olla motivoitunut parantumaan. Mun pitää itse päättää se, että haluan parantua. Mä haluan olla niin paljon enemmän kuin masennus. Mä en voi antaa sen syödä mua ja mun jaksamusta näin ja vääristää mun minäkuvaa. Mä jatkuvasti yritän tsempata. Yritän jaksaa. Mulle sanottiin vuos sitten "Näyttää, että oot  päässyt pahimman yli", mulle sanottiin sama puol vuotta sitten ja viimeviikolla. Mä en ite tiedä, mitä ajatella. Ihmiset käyttäytyy, kuin olisin terve, sit romahdan ja kaikki huomaa, että en ookkaan terve. Sitten taas lun kasaan itteni niin "Oon taas terve" muiden silmissä. Se satuttaa mua ja saa mut peittelemään sitä tuskaa mun sisällä. Mä en vaan pysty pitämään tätä kaikkee mun sisällä.  En todellakaan pysty.
Oon nyt muutenkin olut fyysisesti todella voimaton sen takia, että kaikki makea saa mun voimaan huonosti ja oksentamaan. En tiedä taaskaan, mikä siinä on. Päädyn siis ahmimaan suolasta ja välttelen makeaa ja lihon. JA MÄ PELKÄÄN LIHOMISTA. MÄ PELKÄÄN SITÄ IHAN VITUSTI.

Paniikkikohtaukset

Paniikkikohtaukset tuntuu hallitsevan mun elämää. Mä tunnun menettävän mun kontrollin itteeni. Se on järkyttävää, kuinka helposti ne on päässyt niin hallitsevaksi osaksi mun elämää.
Mun koko elämä tuntuu hajoavan. Mä en tiedä, mistä kohtaa mun pitäis napata mun elämää kiinni. Mä en tiedä mistä kohtaa lähteä rakentamaan itteeni uudelleen. Mä oon niin hukassa ja hajonnut.
Joskus mä vaan tunnun hajoavan täysin.
Ei tarvita mitään erikoista ulkoista tekijää laukaisemaan paniikkikohtaus. Kun asiat kasaantuu ja ahdistaa tarpeeks, se vaan tulee. Tärinä, pelko kontrollin menettämisestä, hengitysvaikeudet... Kaikki se.
Mä oikeesti jätän lähtemättä moniin paikkoihin tän takia. Mä pelkään paniikkikohtauksia ja häpeän sitä, että en kykene pitämään itteäni kasassa. Tässä ei pitäis olla mitään hävettävää, mutta koska mä oon mä niin keksin aina kaikesta jotain hävettävää.
Mä tunnen itseni pettymykseksi. Se on kauhee tunne. Mä todella koen, että moni ihminen on pettynyt muhun.
Kaiken pitäis olla hyvin, mutta ei ole. Mä en voi hyvin, vaikka pitäis. Kaikki tuntuu olettavan multa sitä, että voin hyvin. Kaikki olettaa mun pystyvän tekemään asioita, mitä terveet ihmiset pystyy, mutta mä en oo terve. Se juttu on todellakin juurikin siinä. Mä en oo terve, mutta monet ei halua hyväksyä sitä faktaa ja päättää, että on paljon parempi idea odottaa multa asioita, joita en todellakaan pysty tekemään. Jos pidän sitä, että saan laitettua mun huoneeseen valot päälle, saavutuksena, niin kannattaa oikeesti miettii, oonko terve.
Mulle sanotaan kokoajan sitä, että oon vaan laiska. Se on huonoin asia, mitä voi tässä tilanteessa mulle sanoa. Mä melkein jo itsekkin uskon, että oon vaan laiska. Sitä on sanottu mulle niin paljon.
Toinen, mitä mulle on sanottu, liittyen ihan tohon edelliseen, on se, että mä voin ihan hyvin. Siitä ei oo ees kauaakaan, kun mulla oli paniikkikohtaus ja mulle tultiin sanomaan
"Sä esität vaan, sulla on oikeesti kaikki ihan hyvin"... Tossa tilanteessa tulee sellanen olo, että tekis joko a) mieli lyödä sitä, joka tollasta sanoo, tai b) kadota. Mulla ei oo kaikki hyvin, ja mä luulin, että se näkyis päällepäin, mutta ilmeisesti se ei näy. Ilmeisesti mun masennus ja paniikkikohtaukset ja muut ei näytä aidoilta. Tottakai muiden on hyvä tulla kertomaan mulle, miltä musta tuntuu. Ihan varmasti joku muu, kuin minä itse, tietää tarkalleen miltä musta tuntuu kysymättä multa ja varmasti hän tietää myös, mitä mä tarviin.
Jos joku ei vielä täysin ymmärtänyt niin edellinen lause oli sarkasmia.
Mulla alkaa tulla yli se, että jotkut luulevat tietävänsä, miltä musta tuntuu, mutta ei edes vaivaudu kuuntelemaan mua. Se on ahdistavaa. Ei kukaan voi tietää, miltä musta tuntuu, kysymättä multa.
Niin, tottakai mua ei oteta tosissaan, koska en oo suurinpiirtein kuolemassa. Enkä kyllä usko, että mua siinäkään tapauksessa otettais tosissaan. Haha, oon kävelevä vitsi hei.
Ainoo, mitä mä kaipaan on välittäminen. Mulla on elämässä monia ihmisiä, jotka välittää ja tukee. Mulla on monia ihania ystäviä, joiden tukena mä haluan olla. Elämä on vaan tuonut mun luokse ihmsiä, joita ei oikeasti kiinnosta pätkääkään se, miten voin.
Mä oikeesti oon onnellinen, jos mun ei tarvi olla yksin, kun voin huonosti. Ei mua tarvi osata auttaa, mulle riittää se, jos joku vaikka ihan vaan istuu mun vieressä.
Mutta mä pelkään kokoajan jääväni yksin. Mä en edes tiedä, pelkäänkö enemmän yksin jäämistä vai kontrollin itseeni menettämistä.
Ahdistuksesta on kuitenkin tullut osa mun elämää, enkä pääse sitä pakoon missään. Joudun jatkuvasti pelkäämään paniikkikohtauksia, vaikka niitä ei sais pelätä. Mä en oikeasti tiedä, mitä teen. Oon todella hukassa.

Ihmiset ahdistaa

Tietääkö kukaan sitä tunnetta, kun menee jonnekkin ja tujuaa, että siellä on aivan liikaa ihmisiä? Monia ihmisiä ihmispaljous ahdistaa, mutta joillain se ahdistus on moninkertaista. Jokainen tietää, miltä ahdistus tuntuu, mutta joillain se ahdistuksen määrä on isompi. Joitain ei ehkä ahdista ihmispaljous ollenkaan, mutta saattaa kokea jonkin muun asian ahdistavana. Jokainen meistä tuntee ahdistusta.
Itse ahdistun helposti ihmisjoukossa. Jotenkin siellä kaikkien keskellä tulee kauhean ahdistunut olo ja alan hokea ittelleni, että kukaan ei huomaa mua, ja että mulla ei oo väliä tai että oon vaan yks niistä ihmisistä siellä, enkä oo tärkeä. Tuntuu, että en saa happea ja ainoo ajatus, mitä mun aivot antaa mulle on se, että mun on pakko päästä pois, mutta joskus mä en vaan kykene liikkumaan, vaan jos seison, niin rojahdan maahan täristen ja alan itkemään ja yrittämään hengittää, mutta vaikka kuinka paljon ja syvään hengittäisinkään niin en tunnu saavan millään tarpeeksi happea.
Mua saattaa alka ahdistamaan jotkut ihan olemattomatkin asiat. Joskus mulle liikaa ihmisiä saattaa olla viisi, joskus viisikymmentä tai enemmänkin. Mun sietokyky vaihtelee ja mua harmittaa, että en oo uskalla käydä juuri missään paniikkikohtausten pelosta johtuen.
On pelottavaa aatella, kuinka paljon ihmisistä johtuva ahdistus on mun elämää rajottanut. Kun aattelen tarkasti niin monet yksittäisetkin ihmiset on saanut mut todella ahdistuneeksi.

Mua jostain syystä ahdistaa tosi paljon myös riidellä ihmisten kanssa. En tiedä mikä siinä on, mutta niin se vain menee. Oon kuullut paljon sitä, että mä jään harvoin sanattomaks ja osaan lähes aina puolustautua, mutta silti joskus riidellessä mulle tulee erittäin ahdistunut olo. Mä en pidä siitä.
Eihän siinä vielä mitään, mutta jos joudun puolustautumaan useampaa kuin yhtä henkilöä vastaan, se ahdistus vaan kasaantuu isoksi palloksi, enkä enää kestä sitä tuskaa hetken päästä. Mä vihaan sitä, kun yksi ihminen käyttäytyy hyökkäävästi, mutta kun monta ihmistä on piikittelemässä eripuolilta, on se niin monin kerroin ahdistavaa.
Hengittäminen käy liiankin helposti vaikeaksi ja itkemään alan sitäkin helpommin. Viimeksi tänään oon riidellyt mun kavereiden kanssa, eikä niiden ois tarvinnut yhtään selvemmäksi tehdä sitä, että vihaa mua. Tulee kunnon turhuuden ja huonommuuden tunne. Joku mun mielessä alkaa huutamaan, että oon väärässä.

Mä pelkään sosiaalisia tilanteita ja pelkään ihmisiä. Pelkään sen takia, että pelkään ahdistuvani niin paljon, että saan paniikkikohtauksen. Mä yritän elää niin, että paniikkikohtaukset ei rajottais mun elämää, mutta ne kuitenkin on päässy rajottamaan mun elämää, mikä tuntuu ittestä tosi pahalta.
Mä kohtaan mun pelkoja, mutta siitä ei monesti oo hyötyä. Mä uskallan saattaa itseni joihinkin tilanteisiin, jotka on mulle tuttuja, mutta uudet tilanteet on vanhoja ahdistavampia, ellei sit oteta huomioon jotain kaupassa käymistä, koska se on aina ahdistavaa.
Jokin mussa on selvästikkin ottanut osumaa, että oon tälläseen tilanteeseen ylipäätään mitenkään päätynyt.

Julkiset vessat ahdistaa

En jotenkin tykkää julkisista vessoista, enkä oo oikee ikinä tykännykkää.
Tänään taas huomasin, kuinka paljon sellanen pieni ahdas vessakoppi voikaan ahdistaa. Ja sitten se, että siellä on muitakin ihmisiä... En kestä. Julkiset vessat on kamalia. Kamalia ja haluan painottaa sanassa kamalia sanaa kamalia. Siis ihan oikeasti. Jos jotakuta ei julkiset vessat ahdista niin kannattaa olla onnellinen siitä. Mä oon julkisissa vessoissa tosi säikky ja en yleensä ees käy vessassa, vaan jään siihen käsienpesutilaan odottamaan sukulaista/kaveria/tuttua, joka käy vessassa.
En vaan osaa selitää tätä ahdistuksen aihetta yhtään tän paremmilla sanoilla. Tää on vaan sellanen asia, joka on ja joka mulla on aina ollu. En oo ikinä tykänny julkisista vessoista. Ihan pienestä kakarasta asti oon julkisia vessoja viimeseen asti välttänyt.
Monesti tulee sekin, että alkaa pelkäämään, että jää siihen pieneen ahtaaseen koppitilaan jumiin. Oon pari kertaa epähuomiossa lukittautunut julkisella paikalla vessaan itkemään ja sen verran traumaattisia kokemuksia ollut, että en ikinä enää tuu tekemään niin. Aattelin sillon, et se rauhottais mua, mut sit kun muistin, et julkiset vessat on huonoin mahdollinen paikka niin meen paniikkiin ja en meinaa tärinältä saada sitä ovee auki. Hyi. En usko, että tuun tätä virhettä tekemään enää ikinä. Toivon ainakin kovasti niin. Onneks siitä kuitenkin on jo jonkun aikaa kun viimeksi lukittauduin vessaan itkemään ja opinkin sen nopeasti, et se ei vaan toimi.
En mitenkään kykene ymmärtää sitä, että miten jotkut pystyy ihan normaalisti käydä julkisissa vessoissa. Mullahan ei oo mitään selitettävissä olevaa ahdistusta vessoihin liittyen, jos ahtaanpaikan kammoa ei lasketa. Okei, ehkäpä se on mulla just se, mikä siellä sit ahdistaa, ja vielä lisäksi se, että siellä on ihmisiä. Mä pelkään myös isoja väkijoukkoja ja ahdistun helposti, jos jossain on paljon väkeä. Mulle iso väkijoukko saattaa olla viisikin ihmistä, mut joskus se voi olla vaikka viiskymmentä ihmistä. Se vaan niin vaihtelee ja riippuu tilanteesta.
Ei mulla nyt tuu mieleen mitään muuta sanottavaa julkisista vessoista. Ne vain on ahdistavia ja mulle se on ollut aina itsestäänselvyys, että ne on ahdistavia, joten mun on jotenkin vaikee takertuu aiheeseen ja tehdä siitä jotenkin todella syvällinen.
Toivottavasti edes joku voi samaistuu mun vessapelkoon. Okei, mä tiedän, että monet pystyy samaistumaan tähän, sillä useilla mun kavereilla on myös vastaavaa pelkoa julkisia vessoja kohtaan, kuin mulla. Jos joku kuitenkin nyt pelkää julkisia vessoja niin mä toivon, että pääsisit siitä pelosta irti, koska se vois helpottaa elämistä, jos pystyis julkisia vessoja käyttämään ahdistumatta.

Koulu ahdistaa

Miltä kuulostaisi sellainen, että joka päivä sun pitäis väkisin pakottaa ittes ylös sängystä ja tajuat, että pitää mennä kouluunkin vielä, kun pelkästään itsensä sängystä ylös saaminen vie niin paljon voimia, että et jaksais mitään? Tottakai tällänen tilanne voi olla vaikee kuvitella, jos ei oo mitään vastaavaa kokenut, mutta mun jokainen aamu on juurikin tuota. Tuoreimmassa muistissa tietenkin mulla on tämä päivä, joten kerrataas lyhyesti, miten mun päivä on menny.

Ensinnäkin tulee huomioida se, että sain unta vasta noin kahden aikaan aamuyöstä. Heräilin siinä viiden aikaan ilman mitään syytä ja jäin tuijottamaan mun kattoa. Siinä mä kattoa tuijotin seittemään asti. Seittemän aikaan tosiaankin mun äiti alko kolistelamaan keittiössä ja ärsyynnyin, joten vedin peiton mun korville. Sitten totuus iski lujaa otsaan. Mä en ollut tehnyt eilen illalla läksyjä. Tottakai niitä pitäis sitten siinä aamulla alkaa tekemään, vaikka ei jaksais. Mä taistelin pitkään itteni kanssa ja mun oli vaikea saada mun keho nousemaan sen verran, että saan edes napautettua valot päälle. Tosiaan, mulla on valokatkaisija ihan sängyn vieressä, ja yletän sängyllä ollen paremmin kuin hyvin rämpyttämään valoja, joten taas tää kertoo jotain mun jaksamisesta. Sain kuitenkin mun valot päälle ja rohjahdin takaisin makaamaan. Sitten siinä muutaman minuutin päästä kurkottelin mun laukkua lattialta ja otin koulukirjoja ja yritin muistella, mitä aineita keskiviikkoisin on, otin kirjat, ja hutasin tehtäviin nopeasti jotain pientä, niin, että se näyttäis siltä, että oisin yrittänyt. Viimevuonna tosiaan mun ei ollut täysin pakko tehdä läksyjä, jos en jaksanut ja se oli niin paljon helpompaa. Läksyjen tekeminen vie multa niin paljon energiaa, että alan vain itkemään jos keskityn niihin.
No tosiaan, sitten sain kuin sainkin itteni ylös sängystä ja tein normaalit aamutoimet, joita en nyt jaksa luetella.
Menin kouluun tosi kuolleena, enkä puhunut varmaan tunnin aikana sanaakaan, mutta sitten pari sanaa sanoin, joten siinä se hiljasuuskin meni ja kaikki huomas et mä puhuin. Tuntuu, et mua kohdeltiin tunteettomana robottina, kun en puhunut. Kukaan ei huomannut sitä tuskaa, joka oli mun sisällä. Koko päivän koulussa olin ihan romuna, enkä jaksanut pitää sellasta roolia, jossa mulla on kaikki paremmin kuin hyvin, yllä. Toki se välillä tuli esille, mutta yritin olla koko päivän ilman sitä roolia, kuitenkaan onnistumatta. Mä en tiedä oonko rikki tai jotain vai miksi mä hymyilen, jos mun tekis mieli itkeä... Enkä edes tee sitä aina tahdonalaisesti, vaan pikemminkin alitajuisesti. Mulle on normaalia näytellä ihmisten nähden, että oon terve ja kaikki on enemmän kuin okei.
Koulussa tunneilla piirtelin jotain epämääräistä vihkoihin ja kirjoihin. Oon tosi epävarma vastaamisen kanssa, koska opettajat kiertelee luokassa ahdistavasti ja huomauttaa jos vastaa väärin vihkoon/kirjaan. En mä kaipaa ketään kertomaan mun olan taakse, että vastasin väärin, jos mulle tuottaa vaikeuksia keskittyä tehtävien tekemiseen muutenkin.
Meinasin kokoajan alkaa itkemään. Musta tuntu oikeesti koko koulupäivän ajan siltä, että voisin itkeä, mutta itkeminen vaan ei millään onnistu. Halusin itkeä, mutta en kyennyt. Heti, kun pääsin kotiin, romahdin. Kasasin itteni ja romahdin uudestaan.

Tiedättekö missä kohtaa pitää oikeesti miettiä kannataako mun mennä tettiin? Siinä, kun totean, että meen paljon mieluummin kouluun, kuin tettiin. Jos mun koulupäivä on maanpäällinen helvetti, niin ei kukaan halua kuulla mun päivistä sillon kuin oon tetissä. Viimevuonna olin tetissä apteekissa, joka on mulle tosi tuttu paikka ja tunnen jokaisen työntekijän siellä tietyistä syistä ja kaikki asiat, mitä tein siellä oli joko mulle ennestään tuttuja tai sitten todella yksinkertaisia asioita. Mutta silti pelkäsin. Pelkäsin jatkuvasti, et teen virheen ja se huomataan ja oon jälkeenpäin kysellyt monesti että enhän vaan aiheuttanut mitään kaaosta siellä. Kuulemma en. Onneksi en. Mutta pelkään silti. Tiedän itekkin, että tein paljon virheitä.
Kokoajan aattelin, että olisin niin paljon mieluummin koulussa. Koulussa ahdistaa, mutta tetissä ahdistaa vielä enemmän. Enkä halua ees kuvitella, millasia tulee oleen mun ysin tet viikot.

Mulle on joka päivä yhtä vastemielistä mennä kouluun. Kun hengittäminenkin tuntuu vastemielisen vaikealta niin miten joku voi edes kuvitella mun jaksavan koulua ja läksyjäkin? Mua ahdistaa se, että joku hengittää koulussa kokoajan niskaan ja kertoo, että teen kaiken väärin. Oon herkkä. Mä alan itkemään tai ainakin mun tekis mieli itkeä. Oon huomannut sen, että nykyään en kykene itkemään. Mulla vaan menee hengittäminen erittäin vaikeeks ja alan haukkomaan henkeä, mutta missään kohtaa ei tuu kyyneliä. Mä toivoisin, et voisin itkeä niin mun paha olo huomattais paremmin. Jotenkin itkeminen on omalla tavallaan myös puhdistavaa. En sano, että itkeminen välttämättä helpottais, mutta se voi rauhoittaa jonkin verran. Ei aina, mutta joskus. Olisin kiitollinen siitä, jos osaisin itkeä. Toki itken joskus, mutta en niin usein kuin haluaisin.



Mainostan muuten taas tota mun Spotify listaa tuolla alhaalla! Jos yhtään kiinnostaa, millasta musiikkia kuuntelen, niin selaa vaan tonne alas ja klikkaa toi Spotify lista soimaan! Lista on vielä vähän vaiheessa, koska tein tosiaan spotifyhin uuden käyttäjän, jotta voisin ton listan ylipäätään tonne heittää.  Menee hetki, ennenkuin listasta löytyy enemmän biisejä, mutta on siellä jo omasta mielestä ihan kiitettävä määrä biisejä lisättynä.

Puhuminen ahdistaa

Teinkin tossa viikonlopun aikana postauksen, jossa puhuin siitä, että kaikki ahdistaa. Aattelin, että voisin ainakin tän viikon ajan ja miks en jatkossa useamminkin tehdä postauksia, joissa kerron, mikä kaikki ahdistaa.

Kuten tän postauksen otsikoinnistakin jo näkee, niin puhuminen ahdistaa. Pelkään todella paljon väärinymmärretyksi tulemista. Pelkään myös paljon sitä, että jos puhun omista asioistani niin niitä aletaan viljellä ympäriinsä ja koko juttu onkin sit levinny kulovalkean tavoin. Se vaan on pelottavaa.
Toinen juttu, mikä puhumisen kanssa tulee onkin tää, josta oon jo muistaakseni maininnut. Tää, et en saa sanottua sitä, mitä haluan. Ja tää todennäköisesti johtuu just siitä, ettänoon niin ahdistunut.
Yritän kokoajan parhaani siinä, että alkaisin luottamaan ihmisiin. Opin kyllä helposti luottamaan yksittäisiin ihmisiin, mutta nekin todella on yksittäisiä ihmisiä. Mun on tosi vaikee luottaa moneen henkilöön ja täten vaikee sanoo ees jotain yksinlertasia asioita kuten "Mun kissa oksensi eilen meidän eteisen matolle" vaikka toi oo edes kovin yksityinen asia tai mitään.
Mun on tosi vaikee selittää sitä, kuinka paljon puhuminen voikaan ahdistaa. Se on kuin hienoa, ohutta, lasia, joka voi mennä rikki, kun sitä hipaisee ja sitten joku juokseekin voimalla siitä läpi ja lasi rikkoutuu helähtäen.
Loppujenlopuks se kaikki ahdistus ei oo hyväks. Pelkään sitä, et sanon jotain väärin, tai et mua ymmärretään väärin, tai sitten sitä, et mun puheeseen kiinnitetään liikaa huomiota;
Mulla on r-vika ja oon siitä saanu tarpeeks kuulla ja joskus kun yritän puhua, niin jäänkin änkyttämään tai sanon sanan väärin tai sanon jotain mitä en tarkottanu sanoa tai sitten vaan poikkean aiheesta.

Yks juttu, mitä puhumisessa myös pelkään on se pelko siitä, että mua ymmärretään väärin. Se vaan on niin ahdistavaa ajatella, mitä tapahtuis, jos mua ymmärrettäis väärin. Tän ajatuksen tukena mulla on muistissa konkreettisia tapahtumia tai tapahtumaketjuja, jotka on aiheutunu siitä, että mua on ymmärretty väärin. Jopa jonkin tasoisia traumoja siitä, kun oon puhunut avoimesti, niin mua onkin ymmärretty väärin ja sitten on tapahtunut paljon paskaa. Niinkun tuolla jo sanoin, on tosi yksilöllistä, kuinka nopeesti alan luottamaan ihmiseen, eikä se johdu toisesta ihmisestä, vaan musta itestäni. Joidenkin kanssa on vaan helpompi puhua, mutta toisiin pitää ensin tutustua.
Oon samaan aikaan tosi sulkeutunut, mutta silti avoin ja en ymmärrä sitä. Voin joskus puhua todella avoimesti joillekkin henkilöille mun tunteista, mutta sit taas toisinaan oon tosi hiljanen ja sulkeunut.
Vaikka oonkin välillä sulkeutuneen oloinen ja hiljanen, niin toivoisin silloinkin huomiota ja sitä, et saisin puhua mun olosta jonkun kanssa, mutta en välttämättä osaa sanoa sitä ääneen.
Mulle tulee usein hetkiä, joina romahdan ja silloin toivoisin tosi paljon huomiota. Oonkin nyt huomannut, että alan mielessäni tai hiljaa ääneen hokemaan ittelleni sitä, että ei kukaan huomaa sitä, että mulla on paha olla, tai jos huomaakin niin ei halua auttaa tai ei koe, että mä olisin sen arvonen, että mua vois kuunnella. Itseasiasiassa mulle merkitsee tosi paljon, jos joku vaikka vain kuuntelee. Eikä tarvi sanoo mitää. Mut huomaan ihmisistä usein sen, et ne pakottaa ittensä vastaamaan jotain isoa, vaikkei tarvis. Se tuntuu pahalta. Ei kenenkään todellakaan mun tkia tarvis maata ja taivaita yrittää lupailla, kun tarviin vaan sen, et mua kuunnellaan ja sen tunteen siitä, että musta välitetään ja etten oo turha. Tää on kans yks syy, miks puhuminen ahdistaa. Tää, että toisille tuntuu olevan ylimäärästä vaivaa musta tai et ne yrittää väkisin auttaa, vaikka mä en sellasta pyytäny, eikä nekään selvästikkään osaa auttaa ja se rasittaa vaan kaikkia.


Mun on tälleen nopeesti sanottuna tosi vaikee hahmottaa, mikä kaikki puhumisessa ahdistaa, mutta ainakin tää kaikki, mistä mainitsin.
Jos joku ei oo huomannu, niin jos kelaat tonne alas niin törmäät mun spotify soittolistaan siellä. Jos yhtään kiinnostaa kuunnella musiikkia, jota kuuntelen niin sieltä vaan kuuntelemaan.

Kaikki ahdistaa

Syöminen ahdistaa, kilpaileminen ahdistaa, kotona oleminen ahdistaa, koulussa oleminen ahdistaa.
Pihalla ahdistaa, sisällä ahdistaa.
Kaverilla ahdistaa, sukulaisilla ahdistaa.
Kaupasaa ahdistaa, metsässä ahdistaa.
Kaikki ahdistaa, kaikkialla ahdistaa.

Miksi teen kaiken näin väärin? Miks oon aina niin ahdistunut? Miksi oon näin huono ihminen? Onko mulla muka oikeesti mitään väliä?
Tän tapasia kysymyksiä pyörii mun päässä. Monesti mun ajatusmaailta menee näin;
Mä teen kaiken väärin, oon huono ihminen, teen paskoja asioita ja mulla ei oo mitään väliä.
Tekis vaan mieli hakata päätä seinään niin kauan, että en enää pystyis. Tai hakata lattiaa. Tai jotain.
Oon nyt tosi jumissa, eikä mun aivot taaskaan syötä mitään järkevää sanottavaa. Se tuntuu musta tosi karulta, sillä mä todellakin haluaisin puhua mun olosta.
Jotenkin voin huonosti, vaikkei mun pitäis voida nyt huonosti ja se tuntuu vaan niin väärältä. Kaiken pitäis olla hyvin, mutta ei ole.

Tuntuu tyhjältä. Tuntuu turhalta. Kissanpennut on tuonu lohtua mun päivään. Söpöjä pieniä karvapalloja.

Näin mut serkkuja ja niiden koiran tänään. Jotenkin tuli heti huono olla kun ne lähti ja jäin yksin. Kyllähän se huono olo oli kokoajan, mutta se nousi pintaan vasta, kun jäin yksin.

Mua monesti harmittaa just se, että en osaa näyttää mun oloa ulospäin. Se tuo joskus jopa lisää ahdistusta. Joskus kun jään yksin niin saatan huomaamattani hakata itteeni ja hyvin hiljaiseen ääneen haukkua itteeni ja puhua ittelleni siitä, että kukaan ei välitä tai kukaan ei huomaa. Vaikka tiedän, että musta välitetään, niin tuntuu, että ei väkitetä. Kuulosti ristiriitaiselta, mutta näin juurikin tunnen.

En toivois tätä tuskaa, mikä mulla on, kenellekkään. En vaan toivo.

Tuntuu todellakin, että elän painajaisessa. Elämä on painajaista. Ja en jaksais jatkuvaa huonoa oloa. Toivon, että tää viikko oli vaan jokin erikoinen. Että tää normaalia huonompi olo ei jatku. Tottakai mulla on huono olo melkeen kokoajan, mutta nyt on ollut sietämättömän huono olo, eikä tällästä kukaan jaksais.

Syvältä mielen varjoista

Pitikö tän taas näin mennä?

Sain äskettäin paniikkikohtauksen. Itkua, tärisemistä, hikoilua, huonoa oloa. Tekee mieli oksentaa. Mahaan sattuu. Huimaa. Syön karkkia. Ei auta. Mikään ei auta. Hajoan. Hajoan täysin. Mitä musta jää jäljelle? Jäänteet, joista ei ota kukaan selvää.

Ahdistaa. Ahdistaa niin pirusti. Yritän pitää mun ajatukset kasassa. En pysty. En kykene. En jaksa.

Missä menin pieleen? Missä kohtaa astuin tähän paskaan, joka vetää mut vaan syvemmälle mustaan, syvälle tuntemattomaan? Mikä musta teki näin paskan ihmisen, että ansaitsen tän kaiken roskan?
Mikään ei pysy mun käsissä. Kaikki tuntuu valuvan sormien läpi. Kaikki. Kaikki elämänhalun rippeitä myöten.
Pahinta tässä kaikessa on se, etten osaa puhua. Aina, kun tulee tilanne, jossa mun pitäis puhua, niin avaan suuni, mutten saa sanottua. Kyse ei oo siitä, että en haluais, vaan enemmänkin sitä, et haluan, mutta en jostain itsestäni johtumattomasta syystä löydä siinä tilanteessa sanoja, jotka kuvais mun oloa. Toki heti jälkeenpäin mua vastaan vyöryy pyykkikorillinen tai enemmänkin sanoja, joilla oisin voinut ilmaista itteeni, mutta kun eihän ne voinut siinä tilanteessa edes käydä nopeasti mielessä. Oon jopa ihminen, ketä suunnittelee valmiiks, mitä sanoisin, mutta sitten kun on tilaisuus puhua, niin mun aivot vaan unohtaa sen kaiken ja kaikki mitä sanon on "ööö", "joo", "ei", "ehkä", "en tiedä", "mun kissa on mahtava".  Enkä tiedä, mistä tää johtuu. Mun aivot lyö joissain muissakin tilanteissa lukkoon. Toimin taas hyvin... Hyvällä tuurilla onnistun nostamaan esille sen, että mulla ei oo kaikki ok, mut en löydä sanoja mun ololle just nyt. Joskus harvoin. Ja sen jälkeen yhtäkkiä löydänkin sanoja, kun mun paha olo on huomattu. Joissain tapauksissa. Aina edes en silloinkaan. Ja tää ei mitenkään kohdistu tiettyihin henkilöihin, vaan ihan jokaisen kohdalla. Se on surullista, koska haluaisin puhua. En sinänsä pelkää puhumista, enkä tahallani jätä sanomatta, vaan just tää, et aivot lyö tyhjää. Aivot lakkaa toimasta.


Sanoinkin jossain sosiaalisessa mediassa, että mun unelma on selvitä hengissä tästä kaikesta paskasta. En halua luovuttaa. En halua olla luovuttaja. Pettymys. Tosin pettymys oon jo valmiiksi. Luovuttajakin joissain määrin. En kuitenkaan oo valmis luopumaan mun elämästä. En ainakaan vielä. En nyt. Ei nyt kun kaiken pitäis olla hyvin, vaikka ei ookkaan, mutta niin moni luulee että on, enkä halua olla enemmän pettymys, vaikka pettymys todellakin oon ja mun aivot meni nyt jo ihan solmuun enkä ymmärrä enää itekkään mitä oikeen selitän...
Ehkä mun on parmepi lopettaa tää postaus tähän, ennenkuin mun aivot menee yhtään enempää solmuun...