Kansikuvatyttö

Kansikuvatytöt on laihoja. Kansikuvatytöt ei syö.
Kauneus on tuskaa, kauneus on kaikki.
Kauneuden takia pitää kärsiä. Kauneis ei ole itsestäänselvyys.
Kauneuden eteen pitää tehdä töitä.
Meikata. Laihduttaa. Päästä hyvään kuntoon.

More like päästä sairaalakuntoon.
Nykymaailmassa törmätään usein tähän ilmiöön, että tytöille tungetaan naaman eteen käsiteltyjä kuvia "kauniista" ihmisistä ja sanotaan, että tyttöjen pitäis olla kuin ne naiset lehdessä. Ig on myös täynnä kaikkia thinspo käyttäjiä sun muita, jotka aiheuttaa lisää paineita.
Jos jotain voin pyytää, niin thinspo käyttäjät vittuun. Niillä kukaan ei saavuta mitään. Se vaan triggeröi. Varsinkin kun oikein kehotetaan, että ei, älkää syökö. Ei ei, ei missään nimessä. Liikkukaa vaan ja polttakaa kaloreita, mutta älkää syökö.
Oikeesti nyt menee vähän yli hilseen. En ymmärrä, mitä iloa niistä oikeesti on kenellekkään. En näe, muuta, kuin vain pitkän listan haittoja. Enkä ymmärrä ihan sitäkään, miks ihmiset oikeen yrittää aiheuttaa toisille pahaa oloa. Puhuinkin tästä aiheesta jo Piperin kanssa tällä viikolla.
Oon vaan tosi pettynyt tän maailman menoon, enkä hyväksy nyt, enkä tuu hyväksymäänkään sitä, että jotkut tietoisesti aiheuttaa toisille paskaa esimerkiksi postailemalla kuvia laihoista henkilöistä. Nää kuvat hyppii mun suosituksiin instagramissa. Lopettakaa sen laihuuden ihannointi julkisesti ja hankkikaa mieluummin apua.
Syömishäiriöistä on tulossa kasvava muotitrendi, mitä ne ei todellakana sais olla. Pienet lapsetkin ihailee laihaavartaloa ja sanoo haluavansa olla anorektikkoja. Ja se vaan on sairasta. Tää maailma on sairas. Lapsen ollenkaan, mutta varsinkaan pienen lapsen, ei tarvis sillä tavalla ajatella. Jokanen on täydellinen, oli se keho sit millanen tahansa.
Mietin oikeesti sitä, et missä vaiheessa syömishäiriöistäkin on tullut kasvava trendi. Syömishäiriötkin on sairauksia, ei omia valintoja. Enkä puhu syömishäiriöistä vaan anoreksiana ja bulimiana, koska on paljon muitakin syömishäiriöitä. Eikä sille voi itse mitään, jos sattuu sairastumaan syömishäiriöön, eikä syömishäiriöt oo mitenkään cool juttu. Ne on hyväksyttäviä, mutta ei mitenkään cool. Ei ketään oikeesti haluais sellasta ittelleen, jos tietäis, mitä syömishäiriöt oikeesti on.
Haluan muuten vielä korjata noi ilmaisut, joilla alotin tän postauksen.

Kansikuvatytöt on muokattuja. Kansikuvatytöt syö.
Kauneus on sisäistä, kauneus ei merkitse kaikkea.
Kauneus tulee luonnostaan, jokainen on kaunis.
Kauneuden eteen ei tarvitse raataa.
Sinä. Olet. Kaunis.

Syömishäiriöt on vakava aihe ja jos epäilet mitään sinnepäinkään ittelläsi tai läheiselläsi niin mee puhumaan asiasta jonkun aikusen kanssa, saat varmasti apua!! Minkään tällasen asian kanssa ei kannata yrittää painia yksin, koska sen tappelun häviää. Avun hakeminen ennenkuin on liian myöhästä kannattaa. Toivon, että meette oikeesti puhumaan, jos koette mitään tällasia. Ja pisteet jokaselle, joka on jo hakenu apua!! <3 Keskusteluapua saa varmasti jokainen, vaikka sairautta ei oliskaan. Näiden asioiden kanssa ei kannata jäädä yksin!! Vaikka puhuminen tuntuis vaikeelta, niin kannattaa puhua, koska se voi helpottaa paljonkin. Yllättävän paljon.


On myöskin surullista huomata, että monet aattelee syömishäiriöiden olevan tyttöjen sairauksia, mutta ihan yhtä hyvin pojatkin voi olla syömishäiriöisiä. Siitä puhutaan liian vähän ja poikien syömishäiriöt onkin muutenkin yleistymässä. Tytöt ei oo ainoita, joille asetetaan ulkonäköpaineita mm. netin kautta, vaan meille kaikille syötetään sitä samaa paskaa siitä, millasia pitäis olla. Tääkin on aihe, josta haluaisin puhua enemmän, ehkä jollain toisella kerralla sitten puhun tästä!!

Tarsaalikanava oireyhtymä

Jos joku nyt pohtii, että mikä ihme tää tällainen tarsaalikanava tai tarsaalikanava oireyhtymä on niin ei mitään hätää, en mäkään tiennyt, mutta nyt oon viisastunut luettuani lääkärin kirjottaman raportin mun jalasta ja googlettanu sanoja "tarsaalitunneli", "tarsaalikanava oireyhtymä", "tarsal tunnel syndrome", sekä "tarsal tunnel".
Kaikessa yksinkertaisuudessaan tarsaalitunneli on siis jalan sisäsyrjällä sijaitsevan takimmaisen säärilihaksen jänteen kanava. Oon hokenut tätä nyt ääneen pitkän aikaa ja varmaan kirjotan johonkin matematiikan kokeen laitaan "Tarsaalitunneli on jalan sisäsyrjällä sijaitsevan takimmaisen säärilihaksen jänteen kanava".
Tarsaalikanava oireyhtymä taas on näin selkokielellä sanottuna hermopinne tarsaalitunnelissa. Yksinkertaista? Ei minustakaan.
Syy, miks kerroin tästä aiheesta on se, että mulla tosiaankin epäillään tätä tarsaalikanava oireyhtymää, ja mulle pistettiinkin jalkaa kortisonia ja puuduttavaa ainetta. Saattaa auttaa, mutta mitään varmuutta ei ole. Toivon, että auttais. Onhan tän mun jalan kanssa vaikka missä käyty, koska sen verran kipee, että ei pysty kunnolla kävelemään, puutumisoiretta on ja muutenkin vaan ollut erittäin mystinen ja oonkin puolisen vuotta elänyt diaknoosin raajakipu kanssa. Ja se on vaan tosi epämääräinen diaknoosi. Nyt kuitenkin, kun on edes pieni mahdollisuus, että kivulle vois olla selitys niin jotenkin paljon rauhallisempi olo.
Viimeviikon perjantainahan mun jalka alko kipeytyä vähän ja turposikin hieman ja heittäydyin liikuntatunnilla istumaan yleisurheilukentän nurmikolle. Opettajahan oli tästä erittäin mieluissaan, kun en osallistunut, oikeen hyppi riemusta. Tähän väliin se, että toivottavasti toi oli tarpeeks sarkastisesti sanottu, toivon, että kaikki ymmärsi sen, että ei tää opettaja mitenkään riemuissaan ollut. Sittenhän se alko valittaa sitä että maassa voi olla vaikka mitä ja mua otti pahasti aivoon, joten totesin samantien hänelle sen kummemmin ajattelematta, että mun jalassakin voi olla vaikka mitä. Silloin kuitenkin turvotus laski muutamassa tunnissa ja kipu hävis. Vai häviskö?
Tuossa nyt tämän viikon tiistaina, myöhään illalla, makoilin sängyllä ja jalkaan alkoi yhtäkkiä sattua ihan vietävästi. Olin just pitämässä ajattelutaukoa, kun kirjottelin blogipostausta siinä kuitenkin. Selälle ihan terveellistä, että tällanen, joka voi istuu monta tuntia päivässä tietokoneen äärellä on terveellistä välillä tehdä muutakin kuin vain istua koneella.
Se kipuhan tuntuu ensin muutaman minuutin tosi terävänä, mut sit tasottuu ja turvotus veliaa jalkaterän alueelle. Aika mielenkiintoinen tapaus, jos saisin sanoa.
Vähän oikeesti kyllä harmittaa, että siihen, että tällasta tarsaalikanava oireyhtymää alettiin pitää vaihtoehtona vaadittiin puolisen vuotta hyvin epäsäännöllistä ja täysin hyödytöntä ihmettelyä ja siinä turhautu kyllä kaikki, ainakin minä ja lääkärit, sekä mun vanhemmat.

En nyt tiedä, mikä tän postauksen varsinainen pointti oli, mut jos joku kärsii epämääräisestä kivusta jossain päin kehoa niin ei kannata hätäillä, todennäköisesti se on jotain ihan normaalia, mutta kaiken varalta on kuitenkin parempi tutkituttaa, jos kipu on sellaista, että et osaa itse sille syytä sanoa, eikä se ole ns. tervettä kipua. Parempi huolehtia, kuin jättää huomioimatta.

Listaan positiivisia asioita elämässä

En edes jaksa alkaa selittään tätä. Haluan nyt vaan miettiä just tätä, et mitkä asiat saa mut hymyilemään tai mistä oon onnellinen.

-Mulla on maailman paras kissa, se tulee lohduttamaan muo, jos itken
-Maailman paras luokka, make no sense mut rakastan mun luokkalaisia, vaikka välillä ottaakin aivoon ja saatan välillä olla lähellä räjähtämispistettä, mut loppupeleissä mun luokkalaiset on oikeesti tosi välittäviä ihmisiä ja sain taas todisteita siitä tänään, itseasias tää ei rajotu vaan mun luokkaan, vaan suuri osa samasta koulusta kuin minä on ihania
-Pukumiehet, koska jos joskus kaipaa elämään motivaatiota niin tää sarja antaa sitä enemmän kuin tarpeeksi
-Kaverit
-Kaikki ne, jotka on kuunnellu, kun mulla on paska olla
-Kaikki, jotka on saanu mut hymyilemään
-Piirtäminen, maalaaminen, valokuvaus... jne., itseni toteuttaminen luovasti ylipäätään
-Mun mielentilojen ylöskirjaaminen on kans joku juttu, en tiedä mikä siinä on, mut se helpottaa oloa
-Puhuminen, koska puhuminen auttaa aina, tällä on yhteys tohon "Kaikki ne, jotka on kuunnellu, kun mulla on paska olla" -kohtaan

Hmm... Näitä asioita on oikeesti vaikee keksiä. Ei ne vaan tuu sormia napauttamalla mieleen. Pitää oikeesti käyttää aivoja. Ja tää lista tais jäädä lyhyeköksi, mutta hyss... Pikkuvikoja.
Mut oikeesti. Miettikää, miten pienetkin asiat voi tehdä ihmiselle niin paljon onnellisuutta. Ihmiselle, joka ei koe olevansa riittävä, tai tarpeeksi hyvä. Ihmiselle, joka on rikkinäinen, särkynyt. Ihmiselle, joka osaa olla kusiaivo ja idiootti. Se pieni tunne, jota kutsutaan hyväksynnäksi on hyvin tärkee. Ja se voi tulla oikeesti aika pienestäkin.
Ja mitä haluun sanoo kaikille niin;
Vaikka romahtaisit, se ei tee susta huonoa ihmistä. Oot ihana ja täydellinen ja varmasti susta välitetään ja suo rakastetaan, ihan sama, vaikka voisit kuinka paskasti ja vaikka näkisit ittes tosi huona. Sulla on oikeus romahtaa, sulla on oikeus voida huonosti. Pitää muistaa, että vaikka joskus kaatuu, niin ei katoa. Taisteleminenkin on raskasta, eikä roomaakaan rakennettu viikossa. On tärkeetä muistaa, että sulla on myös oikeus olla ilonen. 
Toivoisin, et just sä, joka tätä luet, voisit kokea, että sinä riität. Ei sun tarvii olla mikään ihmemies tai -nainen. Voit vaan olla sä. Ja tääl ei oo ketään, joka vois korvata sut. Oot ainutlaatuinen, oot uniikki, oot yksilö. Ei ole toista täysin samanlaista ihmistä.
Haluaisinhan mä itsekkin olla ehjempi, mutta en vaan ole. En ole ja siinä se.

-Vaahtokarkki

Olisikohan sinulla hetki aikaa puhua ahdistuksesta?

En teidä miten oon taas onnistunut tässä, mutta vaikka aina kouluun mennessä yritän tsempata ja jauhaa, että tänään en ahdistu, niin eikös se ahdistus hiivi jostain nurkasta ja hyökkää päälle.
Taisinkin jo mainita siitä, että saatan nauraa silloinkin, kun voin huonosti? Ja siis ei, en tee sitä tahallisesti. Vaikka kuinka haluaisin itkeä, niin ainoo, mitä mun keho suostuu tekemään on nauraminen ja saatan alkaa hymyilemään tai nauramaan, kun joku vaikka puhuu mulle, vaikka mä oisin sisäisesti ihan paskana. Enkä tykkää siitä, että teen niin. Se vaan lisää mun ahdistusta, koska tuntuu, et kukaan ei huomaa sitä, että voin huonosti, koska vain naureskelen toisten jutuille ja hymyilen.
Ihan niinkun toi ei riittäis, vaan ahdistus on mörkö, joka hiljaa tuntuu syövän muo ja lyttäävän mua kasaan. Ahdistuneena tulee esimerkiksi ajateltua kaikkea, mitä en todennäköisesti ajattelis, jos mun mielentila ois jotenkin vakaampi.
Ahdistus, sen lisäksi, että se on itsessään mörkö, luo lisää mörköjä. Hyvinkin nopeasti ihan perus elämiselle tarpeelliset asiat onkin yhtäkkiä isoja mörköjä, kuten vaikka syöminen tai ulos meneminen, puhumattakaan mistään kotitöistä, tai vaikka ihan vaan läksyistä. Se on perseestä.
Itsehän oon ihminen, jolle on ominaista kätkeä omia tunteita sisälleen ja piilottaa ne niin syvälle, että kukaan ei näe niitä. Saatan välillä antaa jotain epäsuoria vihjauksia omasta huonosta olostani, mutta tähän mennessä kukaan ei oo tajunnut niitä, vaikka huutaisin isoon ääneen ja toistaisin asian monesti. Periaatteessa toivoisin, että mut huomattais, mutta periaatteessa musta tuntuu, etten halua tulla huomatuksi. Ja se on hyvin hajottavaa. En oo kykenevä puhumaan kenellekkään suoraan, mutta mun toive olis se, että joku osais napata kiinni mun epäsuorista viittauksista kuullessaan ne, vaikka en edes puhuis sille, joka ymmärtää ne, vaan se ois kuullut ne puolivahingossa. Puolivahuingossa, koska huudan niin isoon ääneen, että yritän tavoittaa jokaisen lähellä olevan korvaparin. Voi olla, että niitä onkin vaikee huomata, ja ne vaan kuulostaa musta itestäni siin selviltä avunhuudoilta, mutta ei kenenkään muun mielestä.
Toinenhan on se, että mulla on hassu tapa piiloutua mun hiusten taakse, jos ja kun voin huonosti. Mun itseinho on yleensäkkin ottaen luokkaa en halua katsoa itseäni peilistä, enkä todellakaan halua että muut näkee mun itkevän. Paitsi etten kykene aina itkemään  vaikka kuinka haluaisinkin. En kykene toimimaan, kuten normaali ihminen. Oon rikkinäinen. Ja yleisesestiottaen sitä ei edes huomata, mikä tekee mut surulliseksi. Tässä maailmasaa on nimittäin paljon ihmisiä, joiden pahaa oloa ei joko huomata tai oteta tosissaan.
Joskus tosiaan vaan oikeesti mietin, mihin mun elämä on oikeen menossa. En edes tidä meneekö mulla huonommin vai paremmin kuin esimerkiksi puol vuotta sitten. En todellakaan osaa sanoa. Liian vaikea ajatella.
Haha. Tuntuupas turhalta.

Mulla on ongelmia

...tai jotain sinnepäin.
Saan itteni kuulostaa usein tosi idiootilta, puhun isoon ääneen ja mun nauru on kauhee. Ja välillä nauran asioille, jotka ei edes ollut hauskoja. Ja joskus nauran, vaikka haluaisin itkeä. Mä en selvästikkään toimi, niinkuin mun pitäis toimia.
En joskus voinut käsittää, sitä, että kuinka ihmiset ei toimi tän asian suhteen, mutta nyt oon jo pidemmän aikaa kärsinyt tästä itekkin, ja tää alkaa mennä mulla yli hilseen. Ei mitään käryä, mistä tää, että, haluaisin itkeä, mutta alankin nauramaan, johtuu. Tätä kun vielä eniten ilmenee silloin, kun muita on lähellä. Jotenkin kun oon yksin, toimin paremmin, mutta en ees aina sillonkaan, kun oon yksin, toimi.
Saan myös aina välillä paniikkikohtauksia. Pystyn tunnistamaan paniikkikohtauksen merkit, jo ennen kohtausta ja ennen olin kykenevä siirtymään ulos, että mulla ois enemmän tilaa hengittää ja muutaman kerran oon onnistunut välttämään paniikkikohtauksia niin, mutta nykyään mun tilanne on se, että kun huomaan, että mun kämmenet hiikoaa ja alan täristä, niin huomaan, että multa vaatii niin paljon voimaa liikkua, että en jaksa. Joskus en edes pysty liikkumaan ollenkaan.
Kohtauksen aikana tosiaan mun kämmenet ensin hikoaa, alan täristä, tuntuu, että en saa tarpeeksi happea, aivan kuin jokin painais mun rintakehää, itken, tunnen, että mun sydän hakkaa huomattavasti nopeammin, kuin se normaalioloissa, mun kehon läpi kulkee sekä kylmiä ja lämpiä väreitä ja alan tuntea pientä huimausta.
Kaikken eniten vihaan olla siinä tilassa yksin. Kaipaisin silloin tosi paljon sitä, että joku olis mun lähellä ja kertois, et kaikki on okei ja että en oo tulossa hulluksi. Eikun hupsista, taidankin jo olla suurinpiirtein hulluuden partaalla. En sen takia, että saan paniikkikohtauksia, vaan sen takia, muta henkinen hyvinvointi ei voi hyvin ja kaikki ne ajatukset vaan saa mut tuntemaan oloni hulluksi.
Mun ulkonäkö on mulle asia, jota vihaan ittessäni kaiken muun lisäksi. En osaa keksiä mitään hyvää itestäni, mutta vielä vähemmän osaan keksiä hyvää mun ulkonäöstä. Mun on vaikea nähdä positiivisia asioita ittessäni.
Mulle myös mun oikea jalka ja mun oikea käsi on isoja ongelmia. En tiedä, millä tuurilla just oikee käsi ja oikee jalka.
Mun oikeessa kädessä on siis jotain outoa, ja se kipeytyy herkästikkin kyynärpäästä alaspäin, mutta esimerkiksi käden nyrkkiin puristaminen aiheuttaa kipua ranteen kohdalla. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon jonkun asian nostaminen sattuu. Jonkin verran auttaa, kun pidän rannotukea kädessä. Uskon, että tällä on jotain yhteistä sen kanssa, että mulla oli joskus tosiaan rannetupentulehdus. Enhn mä mikään lääkäri oo, mutta ainoa järkeenkäyvä selitys, kun mun kättä on tutkittu monta vuotta, mutta ilman mitään tulosta.
Oikea jalka taas on vielä mysteerisempi, ja diaknoosi mun jalkakivulle onkin raajakipu... Keksippä epämääräsempi diaknoosi niin saat virtuaalikeksin. Anyways, siis tää mun jalka kipuilee usein pahastikkin. Jalka tuntuu polvesta alaspäin puutuneelta, mutta varsinainen kipu on jalkapohjassa. Mulla myös esiintyy turvotusta jalassa. Aluks se kipu oli luokkaa en pystynyt varaamaan painoa oikeelle jalalle ollenkaan, joten kävelin sitten keppien kanssa. Mun jalka jokatapauksessa kipeytyy ja turpoaa rasituksesta hyvinkin nopeasti. Tänäänkin liikuntatunnilla en ehtinyt tehdä paljoa mitään ja hupsistakeikkaa, mun jalka olikin jo turvonnut pallo ja mulla oli ongelma, koska jouduin kävellä jalka virheasennossa, mikä ei oo suositeltavaa, mutta se kipu estää mua varaamasta painoa jalalle tasaisesti.

Toivoisin, että mulla ei olis mitään näistä luettelemistani ongelmista, mutta mulla on nää ja pitkä lista lisää ongelmia. Mä itse oon ongelma ja suoraansanottuna mä taidan vetä ongelmia puoleeni... Varmaankin voitaisiin sanoa mun olevan iso ja kävelevä ongelma.

Omistan tän postauksen Piperille

Hei taas!

 Vaikka sanoinkin alussa, että en todennäköisesti kerro tästä blogistani kauheasti kenellekkään, niin poikkeus säännössä on hyvä. Aion linkata tämän postauksen hyvälle ystävälleni, koska hän on ihana ja ansaitsee rakkautta. SEND SOME LÖÖV TO PIPER. Tosiaan, Piperin oikea nimi ei oo lähelläkään Piperiä, mutta käytän nyt jotain nimeä hänestä ja tää Piper on sellanen että hän luulavasti muistaa(tai sitten ei lol) ja osaa yhdistää itteensä, mutta suurinpiirtein kukaan muu ei voi yhdistää Piperiä häneen, koska no joo, en uskois, et Piper ilahtuis, jos kertoisin hänen henkilöllisyytensä täällä. Käytän tätä nimeä tuosta lapsesta täällä varmaan sitten joskus useamminkin sitten, koska Piper on henkilö, johon luotan, ja jonka kanssa puhun paljon, eikä oo mikään salaisuus, että tiesin jo pari päivää sitten tätä blogia aloittaessani, että tuun kertomaan tästä kyseisestä ystävästäni täällä.
Anyways, siirrytään postauksen varsinaiseen sisältöön.



Katselen lasta, joka pitelee käsissään punaista ilmapalloa. 
Hänen katseensa lasittuu ja hän päästää pallostaan irti ja alkaa itkeä.
Minun tekisi mieli juosta lapsen luokse, kertoa hänelle, että hän on ihana.
Kuiskata lapselle ihania sanoja,
 laulaa hänet uneen,
  kertoa, että haluan suojella häntä kaikelta pahalta.
Mutta en tee elettäkään liikkuakseni.
Mieleni huutaa, mutta kehoni ei tottele käskyjä.
En voi liikkua, seison vain siinä ja tuijotan lasta.
Tunnen kyyneleen valuvan poskelleni.

Huomaan lapsen nousseen seisomaan,
 ja hän tuijottaa suuntaani.
Lapsi alkaa ensin kävellä hitaasti minua päin,
 ja lopulta hän juoksee.
Avaan käteni ja olen valmis halaamaan tuota lasta,
 mutta hän juokseekin ohitseni.
En voi enää itselleni mitään.
Romahdan maahan polvilleni,
 ja tunnen jäisten kyynelten valuvan poiskillani.

Käännyn kuitenkin katsomaan suuntaan,
 johon pieni lapsi oli juossut.
Tuijotankin nyt pienen lapsen sijasta noin yläasteikäistä tyttöä,
 joka halaa itseään lyhyempää, oranssitukkaista poikaa.
Tajuan nyt tämän alun pienen lapsen olleen minä,
 ja nyt minä olen siinä,
  ja halaan ystävääni.
Kyyneleet valuvat taas pitkin poskiani,
 mutta nyt olen täysin omassa kehossani,
  halaamassa poikaa.
Tiedän,
 että minun ei tarvitse piilottaa tunteitani.
Annan itseni itkeä.

"Tämä uni on paras,
 jonka olen hetkeen nähnyt",
  kuiskaan pienellä äänellä itkuni seasta.




KYLLÄ. Kirjoitin ton kaiken mun unen perusteella. Ja Piperi, kyllä, se olit sinä unessani.
On kaueheeta huomata unessa, että tuijotan itteeni rikkinäisenä, mutta on ihanaa huomata, että mulle tärkee ystävä tuli siihen uneen. Tästä tuli mun osalta tunteellista. Psst, Piper, oot tärkee.
Halusin kirjottaa tästä unestani postauksen vähän runollisessa muodossa sen takia, että tää oli jotenkin niin surullista ja kaunista yhtäaikaa??

Ja haluan sanoa vielä jokaiselle, joka tätä postausta lukee, riippumatta siitä, kuka oot, että oot TÄYDELLINEN just sellasena kuin oot. Sun ei tarvii olla mitään muuta, kuin se, mitä oot ja se riittää. Tiedän, että kuka ikinä oletkaan, tai minkä ikäinen olet, mikä on sun tausta, sun ihonväri, paino, ulkonäkö, menneisyys, niin oot kaunis, ihana ja sun ei kannata yrittää olla jotain, mitä et oo, koska, oot parhaimmillas just sellasena kuin oot. Haluan rohkasta sua olemaan oma itsesi.
Vaikka nää mun sanat ei tavottais montaa ihmistä, niin haluan silti sanoa, että sua rakastetaan.

Asioita jotka ärsyttää

Hei!
Tälläkertaa olen täällä listan kanssa asioista jotka vaihtelevasti enemmän tai vähemmän ärsyttää mua. Asiat saattaa olla jotain tapahtumia, päiviä, esineitä tai sit ihan vaan sanoja tai sanontoja yms.
Nää ärsyttävät asiat ei ole missään järjestyksessä sen mukaan, mikä ärsyttää eniten, vaan nää on ihan vaan siinä järjestyksessä, jossa nää tuli mulle mieleen.

• sanonta "alta aikayksikön", koska se vaan on niin epämääräinen, ettei mun aivokapasiteetti riitä ymmärtämään, nimittäin aikayksikköjä on niin paljon
• ovien karmit, ja tän voin selittää sillä, että törmäilen niihin ja lyön aina varpaani ovenkarmeihin, eikä siitä oo kaukaan kun mun otsassa oli jäätävä haava, koska kävelin suoraan päin oven karmia
• ihmiset, jotka tuomitsee jonkun bändin tai artistin sysipaskaksi ennenkuin edes on kuunnellut sen tuottamaa musiikkia
• sana mood, koska sitä käytetään aivan liikaa
• sanonta "se joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", koska tää on jo kuultu juttu ja lisäksi se, että ei se edes aina mene näin
• sama, kuin edellinen, sanojen karma ja instant karma kanssa
• ihmiset jotka tunkee suomen sekaan englannin sanoja, vaikka tietäis, mikä se sana on suomeksi
• ihmiset, jotka sanoo rakastavansa kpoppia, mutta kuuntelee oikeesti vaan btssää
• tet-viikko, koska se on mulle henkilökohtaisesti ahdistusta aiheuttanut asia, enkä osaa sanoa kunnolla miksi, mutta lähinnä sen sosiaalisuuden takia ja senkin takia, että pelkään mokaavani pahasti
• hyvin moni mun luokkalainen, ihan vaan jo senkin takia, että sitä suuta ei voi pitää kiinni, vaikka nätisti pyytäis
• ihmiset, jotka väittää, että mielenterveysongelmat on oma valinta
• "rakkaudesta se hevonenkin potkii", siis joo, tää toimii joskus, mutta joskus oikeesti vaan vihaa joitain ihmisiä, eikä sille voi mitään
• "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", mutta enkä jos ei rakastakkaan itseään?
• ne, jotka kaahaa jäätävää ylinopeutta autoillaan
• tai vaihtoehtoisesti ne, jotka ei osaa painaa sitä kaasua, vaan 80km/h alueella mennään 40km/h
• pyöräilijät sun muut vastaavat, jotka liikkuu suurinpiirtein keskellä maantietä
• jotkut murteet, joista ei ota selkoa
• paniikkikohtaukset, eikä tätä varmastikkaan tarvi selittää, uskon nimittäin, että jokainen, joka tietää, mitä ne on, tietää, että ne ei oo mukavia
• ihmiset, jotka haluaa, että kaikki menee just niinko ne tahtoo ja jotka luulee olevansa maailman napa
• toisen ja kolmannen nimen nimipäivien viettäminen on täysin turhaa
• pöytien jalat tulee ikuisesti olemaan mun varpaiden vihollisia
• samoin vaahtosammuttimet, mulla on useampaan otteeseen kaatunut vaahtosammustin varpaille
• ihmiset, jotka sanoo enään, vaikka se on enää

Joo, siinä olikin muutama. En muuta nyt tähän keksinyt, vaikka näitä ois oikeestaan loputtomiin, mutta nää nousi mieleen voimakkaasti muutaman tunnin pohtimisen aikana... Ei mulla itseasiassa oo tähän mitään muuta sanottavaa. Toivottavasti edes joku pystyy samaistumaan edes yhteen kohtaan.

En tiedä kuinka aloittaa...

Hei!
Päätin nyt jostain syystä luoda itselleni toisen google-käyttäjän ja aloittaa tämän kautta pitämään blogia. Halusin tehdä näin turvatakseni itseni siltä, että jokainen ihminen mun koulusta, mun luokalta tai edes jokainen mun kaveri löytäis tän blogin. En koe millään tapaa miellyttäväksi sitä, että sata tuttua ja puolituttua ja tuttujen ja puolituttujen tuttuja, jotka tietää mun nimen, puhelinnumeron, kotiosotteen, syntymäpäivän ja muuta tällasta lukis jokaisen sanan, jonka tänne kirjoitan. En tiedä, joko oon outo ja ahdistun oudoista asioista, tai sitten tää on ihan joku yleinenkin juttu, että ihmiset ei tykkää et näin käy.
En myöskään usko, että tuun ikinä, tai ainakaan hyvin pitkään aikaan näyttämään naamaani täällä. Yksinkertaisesti kun en halua. Haluan pysyä niin anonyymina kuin mun on pelkästään mun selkää näyttämällä mahdollista pysyä.
Toki sanon tähän jo heti sen, että tuun varmasti kertomaan tästä blogista joillekkin yksittäisille henkilöille, joihin luotan 101% ja ehkä vielä enemmänkin. Toistaiseksi pidän kuitenkin suuni kiinni asiasta ja ehkä joskus tulevaisuudessa paljastan salaisuuteni.
Haha, kuulostimpas mystiseltä.
En todellakaan oo mikään ihminen, joka odottaa yhtään kenenkään sängyn alla piilossa ja kirjaa jokaisen liikkeen muistiin. Itseasiassa oon semisti sosiaalisesti syrjäytynyt tyttö, joka asuu suomessa ja joka kuvittelee osaavansa kirjoittaa, mutta ei oikeesti osaa. Tai... En edes kuvittele osaavani. Mutta kirjoittelen silti joskus asioita ihan huvikseni.
Joskushan oon yrittänyt päiväkirjaakin pitää. Eikä uusimmastakaan taida olla kuin puoli vuotta, mutta merkinnät on kahden kuukauden välein. Jotenkin aattelin, että pistän tän blogin nyt pystyyn ja katson, mitä tapahtuu. En todellakaan elämääni yksityiskohtaisesti tänne laita, mutta katsotaan nyt, ehkä tulevaisuudessa mulla tulee olemaan kivaa lukea vanhoja postauksia.
Mulla on siis sen verran kuitenkin kokemusta blogeista, että vuonna 2012 pistin ensimmäisen blogini pystyyn. Olin silloin... Mitä? Ykkösellä tai kakkosella... Vaikee muistaa nyt tarkemmin, kummalla.
Tosiaan, taisin unohtaakkin mainita, että käyn peruskoulun viimeistä, yhdeksättä, luokkaa. En luettelis itteeni niihin parhaimpiin oppilaisiin, mutten kyllä mikään huonokaan ole. Keskiverto-oppilas? Luulisin ainakin näin.

Koulusta päästäänkin hyvään aiheeseen, ulkonäköpaineisiin nimittäin. Nykymaailmassa kun on tunnuttu asetettavan sellainen tietynlainen kaava, johon jokaisen tulisi mahtua. Naisten pitäis olla laihoja, pitkiä ja kauniita. Isot rinnat ja iso perse. Miesten taas pitäis olla pitkiä, lihaksikkaita ja komeita, eikä saisi olla yhtään läskiä sun muuta.
Jos minäkin näin yläaste ikäisenä tyttönä menen kouluun, niin multa selvästikkin odotetaan, että pistän sen viisi kiloa meikkiä aamulla naamaan, sekä kampaan hiukset joka aamu ennen kuin lähden kotoa. Joo ei. Mä en itse henkilökohtaisesti juurikaan meikkaa, paitsi silloin kun itse haluan. Myöskin hiusten kampaaminen on mun mielestä yliarvosttettua.
Kukaan ei voi olettaa, että olisin sairaallollisen laiha, pukeutuisin kuin muotimalli, ja mulla ois isot rinnat ja iso perse. Mun kohdalla mikään näistä ei täyty. Oon itseasiassa normaalipainoinen, mulla on pienet rinnat ja pieni perse, en pukeudu kuumimpaan muotiin, en meikkaa, enkä vaivaudu aina edes kampaamaan hiuksia. Toki tohon viimeseen voi vaikuttaa sekin, että mun hiukset ei takkuunnu kovin herkästi.
Toki taas kaikki mitä sanon on minun mielipide ja voisin sanoa vaikka mitä, mutta se on vaan mun mielipide, eikä mun mielipiteellä oo paljoa painoa, koska oon vaan yksi noin 7,6 miljardista maapalloa asuttavasta ihmisestä.
Mutta haluan sanoa sen, että olit sitten tyttö tai poika, nainen tai mies, ja ihan minkä näkönen tahansa, niin sä oot täydellinen just sellasena kuin oot. Sun ei tarvi muuttaa mitään ittessäs muiden takia. Oot kaunis/komea, sulla on just täydelliset hiukset, sulla on just täydellinen vartalo, kaikki sussa on täydellistä. Koska jos olisit jotain muuta, mitä oot niin olisitko sinä? Haluan rohkasta jokaista olemaan oma ittensä ja esimerkiksi pukeutumaan miten itse haluaa, sillä jokainen on kaunis. Jokainen on täydellinen oma itsensä, eikä sun tarvi yrittää olla kukaan muu, eikä kukaan vois ikinä korvata sua. Oot arvokas. Oot ainutlaatuinen. Ei oo toista sun laista ihmistä. Joten ole just sitä mitä oot, oot jokataopauksessa ihana ja ansaitset tulla hyväksytyks just sellana kuin oot. En osaa sanoa enää muuta tähän.

Pyydän vielä anteeksi sitä, että en kirjota täydellistä suomea. Jos se jotakuta häiritsee niin ei tarvitse lukea, voit mennä pois? Asia ei mua juurikaan liikuta. Kirjotan täällä vain itseni ja niiden takia, jotka haluaa lukea mun kirjoituksia. En kirjoita täällä sen takia, että joku vois tulla mulle viisastelemaan siitä, että en kirjoita täydellisesti, koska mä nyt ensinnäkin tiedän, että en kirjoita täydellisesti, ja toisekseen, ei kukaan oo täydellinen ja kolmannekseen, ketä loppupeleissä edes kiinnostaa kirjotanko täydellsitä suomea, jos vain kirjotan niin, että saan selvää. Mikään äidinkielentuntihan tää nyt ei ole.

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tää ensimmäinen postaus, johon tulikin enemmän tekstiä, kuin olin edes suunnitellutkaan.