Olisikohan sinulla hetki aikaa puhua ahdistuksesta?

En teidä miten oon taas onnistunut tässä, mutta vaikka aina kouluun mennessä yritän tsempata ja jauhaa, että tänään en ahdistu, niin eikös se ahdistus hiivi jostain nurkasta ja hyökkää päälle.
Taisinkin jo mainita siitä, että saatan nauraa silloinkin, kun voin huonosti? Ja siis ei, en tee sitä tahallisesti. Vaikka kuinka haluaisin itkeä, niin ainoo, mitä mun keho suostuu tekemään on nauraminen ja saatan alkaa hymyilemään tai nauramaan, kun joku vaikka puhuu mulle, vaikka mä oisin sisäisesti ihan paskana. Enkä tykkää siitä, että teen niin. Se vaan lisää mun ahdistusta, koska tuntuu, et kukaan ei huomaa sitä, että voin huonosti, koska vain naureskelen toisten jutuille ja hymyilen.
Ihan niinkun toi ei riittäis, vaan ahdistus on mörkö, joka hiljaa tuntuu syövän muo ja lyttäävän mua kasaan. Ahdistuneena tulee esimerkiksi ajateltua kaikkea, mitä en todennäköisesti ajattelis, jos mun mielentila ois jotenkin vakaampi.
Ahdistus, sen lisäksi, että se on itsessään mörkö, luo lisää mörköjä. Hyvinkin nopeasti ihan perus elämiselle tarpeelliset asiat onkin yhtäkkiä isoja mörköjä, kuten vaikka syöminen tai ulos meneminen, puhumattakaan mistään kotitöistä, tai vaikka ihan vaan läksyistä. Se on perseestä.
Itsehän oon ihminen, jolle on ominaista kätkeä omia tunteita sisälleen ja piilottaa ne niin syvälle, että kukaan ei näe niitä. Saatan välillä antaa jotain epäsuoria vihjauksia omasta huonosta olostani, mutta tähän mennessä kukaan ei oo tajunnut niitä, vaikka huutaisin isoon ääneen ja toistaisin asian monesti. Periaatteessa toivoisin, että mut huomattais, mutta periaatteessa musta tuntuu, etten halua tulla huomatuksi. Ja se on hyvin hajottavaa. En oo kykenevä puhumaan kenellekkään suoraan, mutta mun toive olis se, että joku osais napata kiinni mun epäsuorista viittauksista kuullessaan ne, vaikka en edes puhuis sille, joka ymmärtää ne, vaan se ois kuullut ne puolivahingossa. Puolivahuingossa, koska huudan niin isoon ääneen, että yritän tavoittaa jokaisen lähellä olevan korvaparin. Voi olla, että niitä onkin vaikee huomata, ja ne vaan kuulostaa musta itestäni siin selviltä avunhuudoilta, mutta ei kenenkään muun mielestä.
Toinenhan on se, että mulla on hassu tapa piiloutua mun hiusten taakse, jos ja kun voin huonosti. Mun itseinho on yleensäkkin ottaen luokkaa en halua katsoa itseäni peilistä, enkä todellakaan halua että muut näkee mun itkevän. Paitsi etten kykene aina itkemään  vaikka kuinka haluaisinkin. En kykene toimimaan, kuten normaali ihminen. Oon rikkinäinen. Ja yleisesestiottaen sitä ei edes huomata, mikä tekee mut surulliseksi. Tässä maailmasaa on nimittäin paljon ihmisiä, joiden pahaa oloa ei joko huomata tai oteta tosissaan.
Joskus tosiaan vaan oikeesti mietin, mihin mun elämä on oikeen menossa. En edes tidä meneekö mulla huonommin vai paremmin kuin esimerkiksi puol vuotta sitten. En todellakaan osaa sanoa. Liian vaikea ajatella.
Haha. Tuntuupas turhalta.