Joulukuu hajottaa

Jotenkin en kykene sisäistämään sitä, että kohta on jo vuosi siitä, kun näin mun edellisestä omahoitajaa "viimesen kerran". En tiiä, ehkä myö joskus viel törmäillään tai sitten ei. Jollain tapaa en käsitä sitä kuinka oon vielä kaiken tän jälkeen hengissä. 2019 on ollu mulle tavallaan raskas vuosi, mutta tavallaan oon tosi helpottunut. Kohta onneks vuosikin vaihtuu ja pääsee taas "alottaa muistojen keräämisen tyhjältä pöydältä uudelle vuodelle".


Ja noh - tässä jotain ajatuksia viimekuulta

"Aina sä epäonnistut" sanoo OCD joka ikinen päivä. Eihän se oo muuta kuin iso musta mörkö, joka käärii ihmisen syleilyyn muka lohduttaen, että kaikki on hyvin, mutta oot muuten ihan hemmetin paska ihminen, etkä osaa tehdä mitään oikein ja taas se jääkaapin ovi on nyt muuten auki, että hyvää yötä, Jeesus myötä, käy vielä desifioimassa kaikki ovenkahvat.
Joskus tulee vaan mietittyä sitä etteihän tässä oo mitään järkee, että vois vaan kuolla. Tietenki sitte kaikki kaverit on heti tukkimassa nokkaansa asioihin.
"Miltä nyt tuntuu? Onko nyt hyvä olla? Mun mielestä sun pitäis mennä päivystykseen!!"
NO MITÄKÖHÄN TEKI LUULETTA. Sitä kiemurtelevaa, itseään joka nurkasta tunkevaa paskiaista ei pääse pakoon. Edes lääkkeet ei täydellisesti vieraannuta siitä inisevästä ääliöstä. Välillä on vain helpompi tuudittautua sen tummaan syleilyyn. Välillä tuntuu siltä, ettei mussa kohta oo edes jäljellä mitään muuta, kuin pelkkä pakko-oireinen häiriö.


Tälläsiä ajatuksia lääkevaihdoksen keskellä. Heti kun fluoksetiini tippu siihen 20mg niin huomasin kuinka paljon synkemmiks mun ajatukset oikeesti meni. En ite ees osannu hahmottaa sitä, kuinka syvälle menin. Yhtäkkiä mieliala vaan romahti ja ajatuksia tuli liikaa. Aivan täysin liikaa. Nyt onneks alotettiin tää uus lääke ja mieli on vähän päässy tasaantumaan. Oon saanu takas sitä motivaatiota taistella kaikkia näitä mun "mielisairauksia" vastaan.

Lehmä on kattotuulettimessa

Oot hyvin pieni,
oot hyvin hauras
On ekat sanat joita kuulet päivittäin
-Kevyempi kantaa, Haloo Helsinki

Mun pää lyö ihan tyhjää just nyt joten PAHOITTELUNI otsikosta. Sisäpiirin vitsi jos niin vois sanoo, mut täs maailmas on legit vaan yks ihminen mun lisäks joka ymmärtää ton vitsin tossa.
Asiasta kukkaruukkuun, mulla on tosiaankin tää lukio. Eka koeviikko on selätetty nyt. Historia meni hyvin, englanti ihan okei ja muista en vielä tiedäkkään. Lähinnä pelottaa etten pääse tolta matematiikan ykköskurssilta läpi. En käsitä sitä kuinka vaikee se koe oikeesti oli. Tässä uudessa jaksossa mulla tosiaanki alkaa kans ruotsi, josta mä en oo niinkään innoissani. Svenska är värt att studera även om det är tröttande och kan leda till allvarliga konsekvenser. Jag rekommenderar inte att studera svenska om du har någon from av psykisk sjukdom.

Jotenkin vaan tuntuu et hajoon. En tiiä, mitä teen väärin. Haaveilen terveistä päivistä, mutta samalla mä en pysty olee kymmentä minuuttiakaan ilman jotain rituaalia. Rituaali kuulostaa jotenki ihan siltä, niinku sillä ois tekemistä henkien kutsumisen kanssa, mutta ei, en mä sellasta harrasta. Rituaali tässä tapauksessa tarkottaa esimerkiksi sitä, että jos vaikka syön leipää, niin mun pitää ottaa se käteen ja laskee takasin pöydälle kolme kertaa ennenkuin voi syyä sitä. Numerot kolme ja seitsemän on läsnä. Ne on kaks numeroo, jotka mulla tuntuu olevan kokoajan päässä. Enkä ees tiiä, mistä oon noi numerot repiny, mutta mun mielessä ne tuntuu jotenkin seuraavaks pyhimmältä asialta uskonnon jälkee.
Oonhan mä tässä ehtiny kans leikkaa mun hiukset lyhyeks hetken mielijohteesta ja no niinno. Ei ehkä ollu mikään maailman viisain veto sekään.
Ajatus taas katkeilee enkä saa oikeen mun ajatuksista mittää selkoo niin mä halluun tosiaa vaan sanoo et lehmä on kattotuulettimessa ja painuu nukkuu. Lukio hajottaa, ajatukset hajottaa, kaikki hajottaa. Mut uskon et selviin. Lukio on sinänsä ollu ihan hyvä valinta just mulle, enkä lähtis vaihtaa ammatillisiin opintoihin just nyt ainakaa. Ja, no, hyvät yöt sinne, palaan asioihin perjantain jälkeen ja kyseenalaistan elämää sitten uudestaan.


Tähän loppuun vielä joku random kuva siittä kun oltiin Lilyn kans Lintsillä kesällä. Lily oot paras iso virtuaalihali siulle.

Todiste siitä, että kävin uimassa

Beautiful silence, beautiful pain

Beautiful people, but we're all stained lost in the life

-The Devil On My Shoulder, Faith Marie

Välillä on vaikee kohdata pelkoja, mut mä oon nyt tänäkesänä kohdannu mun omia pelkoja.Yks niistä on ollut järvessä uiminen. Alkukesästä kävinkin jo uimassa järvessä, mutta viimeviikolla kävin uudestaan. Oon niin onnellinen ja tyytyväinen itteeni ja siihen et onnistuin.

Hypätään nyt taas asiasta kukkaruukkuun ja puhutaan vähän polista.
Mä en käsitä ollenkaan sitä oloa, joka mulle tulee, kun kävelen polille. Ei se oo niin paha aluepolilla, mutta nuorisopsykiatrian poliklinikka tuo vaan niin paljon muistoja mieleen, että kaikki päivän ruuat tuntuu menevän mahassa sekasin. Sama tapahtuu lastensairaalan puolella. Muistan kun mut joskus vuos sitten yön pikkutunneilla raahattiin lasten ja nuorten päivystykseen ja se oli suurinpiirtein paniikkikohtaus, kun päivystävä lääkäri ei millään löytänyt mun jalasta pulssia. Kutsuhan se siinä toisenki lääkärin paikalle sieltä lastensairaalan puolelta, eikä sekään mitään pulssia löytäny. Seuraavaks se toinen raahas mut päivystyksestä lastensairaalan aulaan ja tää mukavampi puuhelminauha-lääkäri jäi päivystyksen puolelle. Muistan kun vaan kattelin sitä akvaariota siellä ja panikoin. Tai jotenkin noin se meni. Hauskin juttu tossa oli se, että joku kirurgi löysi mun jalasta sitten pulssin ja meinas että mun pitää mennä kotiin. Psykiatrisen puolen kokemuksia en ees ala tässä suuremmin avaamaan. Ajatuskin muistojen kaivelemisesta yhtään enemmän kuin on pakko saa mut repimään hiuksia irti päästä.
Mun viimesin polikäynti oli kyllä ihana. Tää mun ns. omahoitaja vei mut kahville läheiseen kahvilaan. Mua harmittaa, kun sillon aluksi vaan velloin kauheessa ikävässä vanhaa hoitajaa kohtaan, koska aattelin, ettei kukaan muu vois kuunnella tai auttaa. Ensimmäinen hoitajavaihdos oli vaikee, mut toi toinen oli viel vaikeempi. Nyt oon jo tottunu siihen, että ihmiset kävelee mun elämään ja lopulta kävelee pois. Loppujenlopuks kuitenkin osa niistä ihmisistä jää elämään meidän kanssa. Syvällä sisimmässään jokanen meistä kantaa muistoa niistä mukavista ihmisistä, jotka on tuntenut ja joihin on luottanut. Ei sitä noin vain unohda, jos joku on allut avuksi. Hyvästit ei oo ikinä hyvästit.

Mulla alkaa ensviikolla lukio. Oon samaan aikaan peloissani ja innoissani. Tää on mulle tavallaan uus alku, toivottavasti alku kohti parempaa. Pystyn kävelemään kouluun, ilman, että mun tarvii pelätä, että kenelläkään olis ennakko-oletuksia musta ja siitä, millanen mun pitäis olla. Vaikka välillä mua pelottaakin, että en tuukkaan sopimaan joukkoon. Haluun kuitenkin uskoo, että kaikki tulee menemään ihan hyvin ja mä tuun selviimään tästäkin. Oon kokoajan lähempänä ja lähempänä mun unelmien saavuttamista.

Elämä on täynnä muutoksia, joiden kanssa pitää vain oppia elämään.

VALITSEN ELÄMÄN

Mulla on kaksi vaihtoehtoa;
taistella tai hajota
kohota tai vajota Yksinään neljän seinän sisällä
maailmaa voin pelätä, mut valitsen elämän
-Uniikki, Valitsen elämän


Toi biisi herättää paljon ajatuksia. Ensin ahdistuin ihan kauheesti, nyt noi sanat on voimallisia. Kaikista vaikeuksista huolimatta haluun elää.

En voi palata eiliseen, en voi muuttaa menneisyyttä. Voin kuitenkin keskittää mun katseen tulevaan ja yritän elää joka päivä kuin eläisin mun viimestä päivää, koska ikinä ei tiedä, milloin loppu koittaa. Ei voi tietää, herääkö vielä aamulla.

Välillä tää taistelu omaa mieltä vastaan on tosi rankkaa ja oon uupunut. Ihmiset kaduilla tuijottaa mua, niinku oisin hullu. Pakko myöntää, et hullu ei kuulu mun lemppari sanoihin, sanoisin mieluummin sairas.
En voi kuitenkaan syyttää ihmisii kauheesti. Ei oo ehkä normaalia pysähtyä desifioimaan käsiä, jos on koskenu johonki. Ei oo ehkä normaalia välttää koskemasta mihinkään julkisilla paikoilla.
Haluaisin päästä irti siitä, että en pysty astumaan kaupassa muuta kuin tietyn värisiin ruutuihin ja niihinkin keskelle, en todellakaan reunojen päälle. Haluisin päästä irti siitä, että mun pitää laskea johonkin tasakymppiin(10,20,30 jne) ennenkuin voin ottaa ruuan pois mikrosta.
Mä jopa tiedostan että noi on ongelmia. Mä en osaa päästää niistä irti. Pelkään liikaa. Pelkään mun omia ajatuksia. Pelkään, että tapahtuu jotain pahaa.

Pompataas nyt taas vähän positiivisempaan.. Mä käväsin tässä tosiaan Norjassa..

Ajettiin vanhempien kanssa tosiaa Ruotsin läpi Lofooteille ja käytiin Åssa. Å oli sellanen pieni sulonen kunta.
Mulle toi reissu oli tosi mielunen ja sielu lepäs kun kattelin maisemia. Voitin itteni ja oman mieleni useemman kerran tolla reissulla. Ihan vaan ajattelemalla tota, mistä ihan aluks puhuin! Elin kuin viimeistä päivää, otin reissusta kaiken mahdollisen irti.

Tsemppii kaikille loppuviikkoon!

Voisin joskus kuunnella omia sanojani

Joskus vaan haluaa kyseenalaistaa kaiken. Literally kaiken.
Oma elämä ei tunnukkaan enää omalta.
Haluaa vain pois.
Nautintoa ei saa mistään, tuntuu yksinäiseltä.
Tuntuu turhalta, yksinäiseltä, hylätyltä.
Aivan kuin mitään ei olisi jäljellä, mutta silti jotain täytyy olla jäljellä.
Täytyy ottaa kontrolli aivan kaikesta.
Kaikesta, mistä vain vielä pystyy. Ennenkuin menettää senkin.
Syömättömyys tuottaa mielihyvää.
Järjestys tuottaa mielihyvää.
Ihmiset ympärillä tuijottaa ja kuiskii.

Mutta olet hyvä juuri noin.
Kukaan ei voi viedä sitä sulta pois.
Sun ei tarvi olla laihempi, eikä erilainen, jotta olisit kaunis.
Oot kaunis juuri noin.
Älä välitä, jos joku sanoo jotain muuta. 
Se kertoo vain siitä toisesta ihmisestä ja hänen omasta minäkuvastaan.
Se kertoo siitä, että toinen on epävarma itsestään.
Epävarmuus itsestään ei oikeuta ketään haukkumaan, eikä kiusaamaan. Silti sitä tapahtuu.
Mutta vika ei oo sussa.



Tällästä mulla pyörii mielessä. Tällästä mä puhun muille. Mä pysähdyin yks päivä miettimään asioita, mitä oon sanonu muille. Jos mä koen että ne pätee muiden kohdalla, niin miks ne ei pätis myös mun kohdalla? Miks mä olisin muka jotenkin erilainen? Mä en ole. Mä en todellakaan ole. Tosi moni muu on ollut vähintään samankaltaisessa tilanteessa samankaltaisten ajatusten kanssa. Mutta jos mä sanon sille ton jälkimmäisen, niin miksi mun kohdalla pätis vain toi ensimmäinen?

Kaikki on vaan niin sekavaa

Mayday! Mayday!
The ship is slowly sinking
They think I'm crazy but they don't know the feeling
-Starset, My Demons

 Joskus elämä tuo eteen haasteita. Joskus joku tyttö kattoo poikaa silmiin ja täysin huomaamatta, vahingossa, ne rakastuukin. Joskus elämä on yhtä taistelutannerta. Joskus onni päättää tulla kylään. Joskus tulee öitä, jolloin ei saakkaan nukuttua. Joskus se, että tuntematon tervehtii saa hymyilemään. Joskus on ihan maassa, eikä jaksa puhua kenellekkään...
Elämä on vuoristorataa ja se pitäis kestää. Ite en vaan aina kykene ottamaan niitä kaikkein isoimpia iskuja vastaan, vaan muserrun maahan, kaadun. Pelkään, ettei mun lähellä oo ketään, joka auttaa mut pystyyn, vaan vojoankin syvemmälle siihen kierteeseen, josta yritän taistella irti. Ehkä ovenkahvojen desifiointi ei oo kovin normaalia muille, mutta mulle se on. Jotkut pienet asiat, jotka tuottaa mulle mielihyvää on ihan outoja toisille. Jos ei ole ikinä itse kokenut samanlaista ahdistusta, ei ehkä voikkaan ymmärtää, miksi mä teen pakonomaisesti joitain toimintoja. Jos et oo ikinä saanut paniikkikohtausta, et voi tietää, miltä se tuntuu. Jos et oo sairastanut masennusta, et välttämättä kykene ymmärtämään, kuinka syvältä se voi välillä olla. Masennuskaan ei oo sitä, että tyttö- tai poikaystävä jättää sut ja vajoat kahdeks päiväks suruun, mutta viikon päästä oot taas täysillä mukana elämässäs ja nautit siitä. Jos et oo kokenut masennusta, niin usko mua - et sä sitä haluakkaan kokea. Oon ollut siellä. Oon ollut pohjalla. Oon nähnyt sen, kuinka karua elämä voi olla.


Vielä tähän loppuun jotain takkusta selostusta - - -
Heräsin aamulla erittäin mielenkiintoisesta unesta ja aattelin viis sekuntia kirjottaa yhden viestin, jossa kerron että tapasin yhden henkilön, mutta pari kertaa mun pää löi tyhjää ennenkuin tajusin sen olleen vaan unta. Aattelin että tää omituinen uni häviäis mun mielestä nopeesti ja voisin kevyesti jättää sen menneisyyteen, mutta tää jäikin kummittelemaan mun päähän koko päiväksi ja pari tuntii sitten suurinpiirtein kierin lattialla ja ajattelin kaikkee sitä sekavuutta siinä unessa. Mun lopputulos on se, etten saa tästä unesta mitään irti, en tiedä, mitä se yrittää kertoa mulle, mutta tiedän, että just nyt haluan jakaa sen mun unen täällä. Kirjotan unen nyt kursivoidulla tekstillä, jotta se erottuu selvästi muusta postauksesta ja siitä, mitä tonne väliin kommentoin.

En muista, mistä se kaikki alko, mutta muistan, että istuin mun huoneen lattialla ja sain viestin siitä, että mun poliaika olis peruttu. Laitoin siinä viestin mun tädille ja kysyin et voisinko mennä tapaamaan sitä SEINÄJOELLE.
Tässä vaiheessa pakko sanoo - en tiedä mitä oikeen mun alitajunta tekee, mutta mun täti tuli jotain kautta selvästikkin tähän mukaan. Ei, mun täti ei asu Seinäjoella, ei lähelläkään. Näin jälkeenpäin kyseenalaistan koko roskan, en tiedä, msitä toi Seinäjokikin tohon uneen tuli.
No, mä pyysin mun äitiä heittämään mut muutaman sadan kilometrin päähän Seinäjoelle kertomatta edes miksi ja äiti vain hymyili ja oli sillee et okei. Lähdettiin sitten mun äidin EDELLISELLÄ autolla köröttelemään Seinäjoelle. Jossain vaiheessa saavuttiinkin sitten SEINÄJOEN PSYKIATRIAN POLIKLINIKALLE.
Nyt jälkeenpäin pakko sanoa, että en ees oo käyny koko paikassa, eikä se oo varmasti etäisesti mun koulun suljettua homepuolta muistuttava paikka. Ja ei mitään käryä, mitä mun täti edes teki siellä. Olihan sillä siellä joku oma huonekkin ja kaikkee, mutta eihän mun täti oikeesti edes oo sairaanhoidon tai psykiatrian alalla.
Kävelin mun tädin vastaanottohuoneeseen, sillä oli jokin tauko siinä ja oli sanonut, että voin moikata sitä siinä. Kun mä menin sinne, niin mun täti sano, et se haluu et nään jonkun ja sitten se huikkas toisen mun entisistä polihoitajista paikalle. Menin pieneen shokkiin ja aloin itkemään.
Luulin tossa unessa, niinkuin arvelen oikeastikkin, etten tuu näkemään häntä enää ikinä. Tää oli se kaikkein liikuttavin kohta.
Vaihdettiin pari sanaa ja hän selitti, että on perjantaisin Seinäjoella ja muut päivät Kolarissa.
ÄLKÄÄ KYSYKÖ, MISTÄ TOI KOLARI TULI, EN MÄKÄÄN OSAA SELITTÄÄ. Se on viel hämmentävämpi, kuin Seinäjoki, enkä usko, että kukaan vois olla samaan aikaan töissä Seinäjoella ja Kolarissa.

Muistan tosta unen lopusta vaan sen, että olin siinä vähän jännittynyt ja sanoton, mutta samaan aikaan ilonen. En tiiä, mun alitajunta saattaa vaan yrittää tappaa mua henkisesti. Mulla ei oo tän nykysen hoitajan kanssa oikeen synkanny hyvin. Mun unet on nykyään paljon sitä, että menetän ne mulla nyt olevat tuen lähteet tai sitä, että ne, jotka on syystä tai toisesta poissa mun elämästä just nyt, ilmestyy takasin.
Jotain on kuitenkin tapahtunut;
Mut on ilmotettu johonkin neljä kertaa kokoontuvaan ahdistuksenhallintaryhmään. Kukaan ei oo ilmottanut mulle ainakaan, että toteutuuko se ryhmä nyt vai ei, mutta annan itseni olettaa, että toteutuu, koska kukaan ei oo sanonut ei. 

Vahvuutta tarvitaan

Now that it's over
I just wanna hold her
I'd give up all the world to see
That little piece of heaven looking back at me
- Skillet, Lucy

Tuuli puhaltaa lunta tielle... Mitä Kata silloin tekee? Kaivaa kameran koululaukustaan ja kiljuu maiseman kuvauksellisuutta mutta sitten kotona huomaa että auton tuulilasi ei ollut mikään maailman puhtain. Ei me kuitenkaan viittitty pysähtyy keskelle-ei-mitään, jossa ei oo bussipysäkkejäkään, että saisin kunnollisen kuvan. Pitää tyytyy tähän, mitä on. Ei tää ollu edes mikään suuri mokaus, ainakaan kun miettii että kesälomareissulla yritin keskellä-ei-mitään kuvata hienoa maisemaa vauhdissa ja roikuin asuntoauton ikkunasta pihalla, mutta illalla kun latasin kuvia koneelle huomasin, että puolet melkein jokaisesta kuvasta on mun omaa peilikuvaa, koska toinen auton peileistä oli mun edessä.

Okei, ensinnäkin haluan kaikkien teitävän että oon neljättä viikkoo kauheessa flunssassa ja yskin keuhkoja pihalle. Toisinsanoen en tunne oloani mitenkään erityisen hyväksi noin fyysisestikkään.
Toisena haluan kertoa siitä, että mun yksinäisyys on lisääntyny. Ihan sama mihin meen, oon aina ulkopuolinen. Jotkut sentään yrittää, toiset ei ees viitti esittää et ois mun kavereita. Koko maailma hajoaa mun käsissä. Tänään mä en mennyt kouluun... Onnistuin änkyttämään mun vanhemmille kuitenkin lopulta rehellisesti syyksi sen, että en halua kokea taas yhtä päivää lisää sitä, että oon ulkopuolinen. En edes tiedä mistä tää kaikki alko... Joskus ala-asteella pikkuhiljaa aloin jäädä yksin.
Suunnittelin päivällä mitä menisin sanomaan muutamalle henkilölle, mutta en enää ollenkaan muista niitä sanoja, joita suunnittelin. Se olis kuitenkin ollut huutamista, sen jälkeen huutoitkua ja sitä että lopulta juoksisin pois. Tai vaihtoehtoisesti saisin vain turpiin.
En sais antaa muiden latistaa mua. Mutta en osaa aina tajuta sitä. En mä oo tajunnut sitä pitkään aikaan, en ennen tätä päivää. Tää päivä oln ollut niin kaaosta, mutta silti hyödyllinen, vaikken voi mun vointia voimalliseksi kuvaillakkaan.

PELKÄÄN että menetän kaikki mulle tärkeet henkilöt näiden mun sekoilujern takia, mutta toisaalta, ne ei oo ehkä oikeita ihmisiä mun elämään jos ne ei kestä tätä. Mä en oo kokonainen ihminen, mä oon rikkinäinen, oon hajalla ja ainoo joka voi koota mut oon minä itse. Voin pyytää siihen apua, mä tarvin siihen apua. Jos kuitenkin mä en oo mukana, niin ei siitä tuu mitään. Ei kukaan muu voi korjata asioita mun puolesta.
Ehkä mä en tuu olemaan koskaan kokonaan vapaa, koska kaikkea edes mä en pysty korjaamaan, mutta tiedän, että vielä joskus kaikki on paremmin.

En olis tänään aiemmin uskonut, että kirjoittaisin tällästä tekstiä illalla. Tää päivä on ollut omalla tavallaan raskas, mutta myös opettavainen. Mun ympärillä on monia ihmisiä, jotka välittää, ja jotka ei halua mulle pahaa.
Jos se, että haluan olla satuttamatta niitä, pitää mut edes vähän järjissäni, oon varma, että pystyn pian alkamaan korjaamaan asioita. Kerään nyt voimia. Oon ottanut paljon takapakkia, mutta pohjalta pitää suunnata takaisin ylös. Ei saa jäädä ajattelemaan kaikkea sitä pahaa. Tällähetkellä en tunne itteeni kovinkaan voimakkaaks tai terveeks. Yritin liikaa pysyä jaloillani, joten kaaduin. Mun pitää oppia ensin seisomaan, sitten kävelemään ja sen jälkeen vasta juosta. Mä yritin viimeksi suoraan juosta, se toimi hetken, mutta sitten kaaduin taas. En kuitenikaan aio luovuttaa. Tää on mun oma taistelu, omaa mieltäni vastaan. Ja juuri nyt - mä haluan voittaa sen taistelun. Vaikka oon ihan voimaton ja hukassa, tiedän et joskus vielä voin olla taas TERVE.

Ikävä yrittää tuhota mua 2.0

In my sleep I call your name
But when I wake I need to touch your face
'Cause I
I need to feel you here with me
-Fire and Fury, Skillet

Hyvästit ei oo vieläkään mun vahvuuksia ja itken aina kun joudun sanoo heipat. Oon nyt matkalla kotiin, saatettiin mun kaveri juna-asemalle. Sillä oli tälläviikolla loma ja se vietti keskiviikosta tähän asti aikaa meillä. Naurettiin, itkettiin, nostalgisoitiin... En tiedä mitä tekisin ilman Lilyä.
Ittelläni on tosiaan ensviikko lomaa ja Lilyllä ensviikko koulua. Enkä mä pääse Lilylle. Meinasin hetken että voisin matkustaa tolla InterCity 26 junalla pummilla täältä pohjosesta Helsiinkiin. Oisin vaan randomisti hypänny sinne junaan. Mutta päätin kerrankin olla viisas lapsi ja olla tekemättä jotain tyhmää.
Siis ihan oikeesti, siit on varmaan tunti kun Lily hyppäs siihen junaan ja oon täällä siis itkeny yli tunnin. Mun mielenterveys ei kestä. Toisaalta tää voi olla tervettä itkua ihan järjellisestä asiasta. Kaipaan vaan todella todella todella todella paljon Lilyä. Lily on ihminen joka kuuntelee sillon kun muita ei kiinnosta. Lily on se ihminen joka saa hymyilemään. Lily on se ihminen jota vain haluais oikeesti halata.
On tosi surullista et oikeesti ollaan taas erossa toisistamme. Ikävä iskee. Ikävä ihan kaikkee kohtaan. Menin jo tuntii ennemmin ihan sekasin ja luulin yhtä random naista JOKA EI TODELLAKAAN NÄYTTÄNYT SILTÄ HENKILÖLTÄ yhdeksi henkilöksi. Voisin varmaan nähdä puun ja luulla sitä mun äidiksi.

Huomenna mulla alkaa reissu mun isovanhempien luokse ja koska oon idiootti niin oon onnistunut ajoittamaan asiat niin että meidän pitää olla lähdössä kotoa klo 7.30.... Voisko joku palata mun kanssa menneisyyteen ja järjestää asiat niin että en järjestä asioita noin. En huomioinu välimatkoja taaskaan ollenkaan ja nyt ärsyttää. ONHAN SE 8.30 IHAN HYVÄ POLIAIKA JOS EI OO SITÄ TUNNIN AJOMATKAA. Huutista. Meinaan, siis ihan oikeesti huutista. Näinä päivinä kun Lily on ollu meillä niin ollaan menty myöhään nukkumaan ja mulla on suurinpiirtein väsykuolema ja huomenna pitäis herätä sitten aikasin.

Oon jotenkin tällä hetkellä tosi täynnä tunteita. Mä en enää tiedä mitä itken. Mä vaan itken.
Kaikki on ollu muutaman päivän paremmin. Kaikki vaan romahtaa kerralla. Huominen saattaa helpottaa mun ikävää ja serkkujen näkemisen jälkeen en ehkä oo ihan näin surullinen koska tiiän et tuun näkee niitä aika pian uudestaan.

Mä en tykkää siitä että tää auton ilmanvaihto asia kuivattaa kyyneleet mun poskille kuiviksi kasoiksi...

"Mistä vitusta sä sellasta sait päähäs?"

Here we are, don't turn away now,
We are the warriors that built this town
Here we are, don't turn away now
We are the warriors that built this town
From dust.
-Imagine Dragins, Warriors

Osaispa sitä olla oikeesti hyödyksi, mutta minkäs sille tekee kun on täysi nolla. Tuntuu et oon vaan joku turhake, joka pyörii täällä muiden jaloissa. Tässä muistin äsken yhden henkilön ja aloin samantien itkemään. Maailma on ollut viimeaikoina ihmisten menettämistä. Onneks on kuitenkin muutamat, jotka ei oo ainakaan vielä lähdössä ja yks sellanen ihana onkin raahaamassa ensviikolla ittensä meille kylään. Tullaan valittamaan elämästä, syömään sipsejä, maistamaan liian monta erilaista dippiä ja kattomaan Viaplayta.
Minä ja Lily puhutaan kokoajan kummatkin siitä, että haluttais elää terveellisesti, mut todellisuus on sitä, et ollaan kilpaa tilaamassa hesestä kymmenen kanatortilla-ateriaa.

Joskus kyseenalaistan oman olemassaoloni ja valun seinää pitkin istumaan maahan, tuijotan tyhjää, ja mun ajatukset ei liiku mihinkään. Itseasiassa tälläkin hetkellä joudun jokaisella solullani keskittymään kirjoittamiseen, että en jäis tuijottaa tyhjää.

Välillä oikeesti ottaa päähän kaikki, mutta siinä kohden kun mulle tullaan aukomaan päätä niin jokin mun aivoissa vain napsahtaa. Ite en kiroilua tykkää harjoittaa, josta voi päätellä, että toi otsikon teksti ei oo mun omasta suustani.
Ilmeisesti ihmiset kyseenalaistaa mun ihmisoikeudet ja pitää mua ihmisroskana. Ei siinä, sellanen mä salee oonkin, ja ymmärrän jokaisen haukun, joka kohdistetaan muhun, mutta silloin kun ne haukkumiset kohdistuu mulle tärkeisiin ihmisiin niin haluaisin vain heittää niitä ihmisiä jotka haukkuu imurilla.

En aina vaan ymmärrä tän maailman menoa. Jotenkin kaikki valuu mun silmien ohi ja en saa oikeen otetta mistään. Yritän keskittyä siihen, mikä on olennaista, mutta se on tosi vaikeeta. Varsinkin juuri nyt, kun kaikki syöty ruoka yrittää pyrkiä oksennuksena ulos. Yritän pidättää oksennusta viimeiseen ja toivon, että tää on vaan hetken huono olo, mutta aina kun oon aatellut niin oon juossut keskiyön paikkeilla halailemaan pönttöä. En haluais sairastua just nyt. Jos sairastun, niin en todennäköisesti pääse pitkään aikaan hoitajan vastaanotoille polille. Ei yhtään sillä, että mua ei turhauttais mennä sinne kun on kaikkee tätä hässäkkää ollut ja uusi hoitaja tuntuu hieman välinpitämättömältä, mutta sen verran sitä kiinnnostaa et haluais mun voivan hyvin. Psyykkisesti. Mun fyysiselle hyvinvoinnille hän tuskin voi mitään.
En oo nyt uskaltanut tänään syödäkkään juuri ollenkaan, koska pelkään kaiken tulevan ulos. Hoen jatkuvasti ittelleni, että en oksenna, mutta alkaa vain oksettaa enemmän. Fakta tässä on se, et mä en oo vielä oksentanut joten on mahdollisuus, että en oo oksennustaudissa.

Jotenkin en pysty olemaan paikoillani. Kokoajan pakko järjestellä tavaroita, laskea askelia, pestä käsiä tai muuta vastaavaa. Jos en tee mitään, niin ahdistus nousee voimakkaana vastaan. Pakkotoiminnot on mulle tapa suojautua ahdistukselta ja niiltä mieleen tunkevilta ulkopuolisilta ajatuksilta. Jos niitä nyt ulkopuolisiksi ajatuksiksi pitäis sitten kutsua.

Oon täll hetkel tosi hukassa itteni kanssa.
Saa vielä nähdä, että mihin tässä joudutaan.
Yhteishakukin koittaa ihan pian.
Steressiä siitäkin.

(tässä vielä joku ikuisuuden vanha kuva minusta)

"...koska oon recoveryqueen"

I hate feelin' like this
I'm so tired of tryin' to fight this
-Skillet, Comatose

(Nauttikaahan tähän alkuun nyt sitten mun olemattomilla taidoilla tehdystä artista)

Postasin vähän aikaa sitten mun art ig tilin stooryyn pienen kärjistetyn avautumisen siitä, miten mulla rehellisesti menee tällähetkellä.

Ja miten mulla menee - no, ei hyvin ainakaan. Kaikki ikävän ja harhojen välillä ja niiden ulkopuolellakin vaivaa, masentaa ja painaa mua alaspäin. En haluais jatkuvasti kaatua uudestaan ja uudestaan siihen samaan kuoppaan. Joku polilla tais kans päättää, että kaikki mun ongelmat johtuu vain nukkumattomuudesta, vaikka tiedän hyvin itsekkin, että se ei mitenkään oo mahdollista. Mun iltalääkitystä nyt sitten nostettiin nukkumattomuuden takia ja tälläkin hetkellä musta tuntuu että oon vetänyt jotain muuta kuin mun iltalääkkeet. Väsyttää kyllä, mutta oudon leijuva olo. Nää lääkkeet tuntuu vievän multa kyvyn tuntea.
Tuntuu, että pakko-oireet vie mut mukanaan syvemmälle toimintoihin ja ajatuksiin - pakko-oireiden oravanpyörään. Tää kehä, mitä kierrän näiden juttujen kanssa tuntuu olevan loputon. Mun mieli keksii aina jotain uutta, mitä mun pitää tehdä ja mitä en saa tehdä.
Välillä musta kans tuntuu, että ahmin ihan liikaa ja että oon lihonut todella paljon. Tuijotan itteeni peilistä. En välttämättä tunnista mun kasvoja, mutta tiedän et se oon minä. Ja näytän niin isolta ja turvonneelta.
En haluais olla tällänen.
En todellakaan haluais.

Toivoisin et voisin palata tasan kaks kuukautta ajassa taaksepäin ja pysäyttää ajan siihen. Joulukuun alussa mulla meni paremmin. Sen jälkeen on tullut monia itkettyjä öitä, koska tuntuu, että uusi hoitaja polilla ei ymmärrä mua ja todella iso ikävä vanhaa hoitajaa.
Yksi asia kuitenkin auttaa mua jaksamaan eteenpäin. Nimittäin Lily on tulossa meille viikolla 8 kylään. Odotan Lilyn vierailua. Lily on siis mun paras kaveri jota näin viimeksi kesällä. Oon aina välillä itkenyt öitä senkin takia, että Lily on niin kaukana ja että näen sitä niin harvoin.

Anonyymina on helppo puhua

And you can find me in the space between
Where two worlds come to meet
I'll never be out of reach
'Cause you're a part of me so you can find me in the space between
You'll never be alone
No matter where you go
We can meet in the space between

And nothing can stay the same
It's growing pains
Be proud of all the scars
They make you who you are
-Disney Descendants 2, Space Between

Anonyymina voi oikeesti olla helppo tulla sanomaan asioita, joita ei kuitenkaan kykene sanomaan edes oman nimimerkin takana. Ihmiset osaakin olla ajattelemattomia ja mennä puhumaan anonyymipalstoilla toisista pahaa, ilman, että tuntee henkilöä, josta puhuu.
Mulle itselleni tulee jatkuvasti "Tapa ittes", "Oot vitun ym", "Miksi esität" ja muuta tällästä palautetta. En kuitenkaan ota sitä itteeni, enkä jaksa enää liikuttua kyseisestä palautteesta anonyymipalstoilla. Viimeaikoina tilanne on kärjistunyt siihen, että anot puhuu mulle vedoten mun elämäntilanteeseen ja henkilökohtaisiin asioihin, joista en oo juurikaan puhunut mun piirrustelusomepuolella. Epämukava olo siitä, että joku on oikein kunnolla tehnyt taustatutkimumsta ja tietää, mihin on hyvä sitten tarttua, että saisi mut itkemään. 

Jotenkin kait yritän vältellä sitä faktaa, että tää maailma on täynnä ihmisiä, jotka vihaa mua ja haluais, että en eläis täällä niiden seassa. Aivot heittää juuri nyt mulle nyt sellasta paskaa, että en kykene käsittelemään tätä.. Tekis vaan mieli sanoa siitä, kuika turha oon ja siitä, kuinka kaikilla olis 
Oon pitkän aikaa pystynyt olla suuremmin haukkumatta itteeni kovinkaan paljoo julkisesti ja huomaan, että tulee yllättävän kevyt olo, kun ei jatkuvasti ole haukkumassa itseään ja kohtaamassa omaa paskuuttaan.

Joskus vaan mietin, et millon tää kaikki on ohi, millon tää kaikki loppuu. Millon olisin terve... Ehkä tää vielä tästä, en saa luovuttaa. En just nyt. Enkä todellakaan saa antaa anonyymien vaikuttaa mun mielentilaan ja ajatuksiin näin negatiivisesti. Silti jotenkin en vain kykene olemaan välittämättä tosta, että pureudutaan syvälle mun henkilökohtaisiin asioihin kiinni.

Ehkä tän viikon traumaattisin tapahtuma on kuitenkin ollut se, kun 40km päässä kotoa seisoin pihalla -21 asteen pakkasessa 45 minuuttia odotellen, että mun äiti tulisi hakemaan. Siinä ehti muutama kyynel--- jäinen kyynel ---tipahtaa ja oli todella hylätty olo. En tuu unohtamaan sitä, kun täristen, itkien ja jäisenä siellä pihalla seisoin. Jotenkin kuitenkin tuntu ihanalta kun vanhemmat osotti välittämistä mua kohtaan ja huolestu musta ja tuli heti hakemaan, kun pyysin. Kello oli kuitenkin jo yli kymmenen... En ala perjantai-illan tapahtumiin syvemmin perehtymään, sanottakoon vaikka että onnistuin suututtamaan yhden mun tutun.

Alkaa itkettämään, kun tota iltaa muistelen. Luulin hetken, että tuun kuolemaan sinne pakkaseen. Todella pysäyttävä kokemus. Olin täydellisesti jäässä ja näin jälkeenpäin oonkin sitten sairaana. Kuumetta ei kuitenkaan oo, mikä on mun mielestä yllättävä seikka.

Tää viikko on ollut mulle vaikea. Oon tippunut isoon kuoppaan ja täältä on vaikea päästä ylös. Jatkan kuitenkin taistelua. En aio olla luovuttaja. Vaikeita aikoja ja hetkiä tulee, mutta niistä selviää. Tai ainakin pitäisi selvitä. Toivon, että selviän. Toivon, etytä pääsen tästä jatkuvasta ahdistuksesta vielä joskus eroon.

Ahdistuksesta pakko-oireisiin

Sydämeni aukaisen,
ulos tuskani parkaisen
Kaiken jälkeen todettava, 
että on vain helpompi pysyä sidottuna
~SAVE, Sidottuna



Joku mun päässä on selvästikkin naksahtanut tai niinsanotusti on nuppi mennyt vähän pimpelipompeli. Yks päivä vaan joku mun aivoissa kerto mulle, että kouluruoka on vaarallista ja että en saa koskea siihen pitkällä tikullakaan. Oon nyt alkanut raahaamaan eväitä kouluun ja ei mitään puhettakaan, että söisin sitä koulussa tarjottavaa ruokaa. Kouluruoka on mun pään mukaan epähygieenista, epäterveellistä ja liikakalorista, joten mun pitää ottaa omat eväät, jotta en sairastuis ja jotta en lihois. Ei niinku sillä, että oisin kouluruokaa sen kummemmin syönykkään, mutta nyt en pysty enää siihen vähäänkään.
Mä en myöskään ymmärrä, että mitä ihmettä mulle tapahtuu. Kokoajan kylmä, kädet jäätyy ja tätä rataa... Tuntuu siltä, niinkuin oisin jokin elävä jääpuikko. Kädet vetää kokoajan violehtaviks ja välillä värisen kylmästä, vaikka täällä sisällä pitäis olla lämmin. Mun iho on myös mennyt todella kuivaksi käsissä... Todennäköisesti sen takia, että pesen mun käsiä niin paljon...
Ai niin - mitä noihin pakko-oireisiin tulee niin elämästä on tullut monella tapaa hankalaa. Lasken askelia, kellon tikitystä.. Kaupassa pitää astua sellasien ruutujen keskelle, mitä siel lattias on ja jos astuu väärään kohtaan niin jollekkin mun läheiselle sattuu jotain pahaa... Kaiken pitäis olla järjestyksessä, ruuat ei saa koskettaa toisiaan tai ne "menee pilalle"... Elämästä on tullut hankalaa. Voisimpa päästä tästä kaikesta irti.

Tässä oon nyt ainakin kolmena tai neljänä yönä peräkkäin itkenyt ikävää ja päivisin itkenyt sitä, että elän. Ei vain tunnu oikealta. Ei tunnu, että minä olen minä. Aivan kuin vain seuraisin itteeni ja omaa elämääni ja omia tekemisiäni sivusta.
Kuulen ääniä, näen harhoja, tunnen, kuinka joku tarttuu muhun tai raapii mua. Se on pelottavaa. Musta tuntuu, että tää kaikki vois helpottua, jos mun lääkitys saatais kohdalleen... Siis ihan oikeasti oon tätä mieltä. En vaan oo uskaltanut puhua lääkärille tai kenellekkään tosta, et haluaisin et mun lääkemääriä muutettais... Mun äiti nimittäin ei pidä siitä, että syön näitä lääkkeitä. Se ei ilahtuis siitä, jos yhtäkkiä mun pitäiskin syödä vielä enemmän lääkkeitä. Tää nykynenkin määrä on äidin mielestä "ihan liikaa" ja aina kun meen lääkärille nii äiti sanoo, että mun pitäis kysyy et voitaisko määrii pienentää... Mä en halua tietää, kuinka hajalle menisin, jos  mun lääkemääriä lähdettäis nyt pienentämään.

Jotenkin tuntuu pahalta, että mun tila on tää, mitä se nyt sattuu olemaan. Mä kuitenkin oon yrittänyt asennoitua niin, että täältä on suunta enää vain parempaan, enkä voi kovin paljoo syvemmälle tippua tähän paskaan. Ainaa voi toki vähän syvemmälle tippua, mutta mä yritän antaa kaikkeni sen eteen, että olisin jonain päivänä terve.

(nauttikaa mun olemattomista piirrustustaidoista)

...ja onnellista uuttavuotta?

Nadine: Hey
Mr. Bruner: Busy
Nadine: I don't want to take up too much of your time but I'm going to kill myself. I just thought that an adult should know. 
Mr. Bruner: Wow, actually, I was writing my own suicide note just now. "My 32 fleeting minutes of happiness during lunch, which has been eaten up again and again by the same especially badly dressed student and I thought I would rather have the dark nothingness."
~The Edge Of Seventeen



2019 on lähtenyt käyntiin, mun kohdalla itkuisissa tunnelmissa.
Paha olla eikä tätä oloa ainakaan paranna mahdollinen ruokamyrkytys. Oon tälläkin hetkellä ihan täydellisesti sängyn pohjalla ja välillä kiljun oksennusvatia, mutta mitään ei tuukkaan ulos, vaan ne pysyy pelkkinä yökkäilyinä ilman oksennusta. Päivällä mulla oli vielä fyysisesti hyvä olo ja tää alko vasta kun olin ehtinyt viettää hyvän aikaa kotona.
Niinkun oikeesti...
Mitä on elämä.
En ees tiedä, onko tää mikään ruokamyrkytys vai ihan tavallinen norovirus vai mitä tää on. Pieni stressi ja paniikki. Toivottavasti ei ainakaan mitään vakavaa.

No, nyt kun tää uusivuosi alko niin aattelin että se tois mukanaan paremman olon. Niin mä kuvittelin, mutta ei tuonu. Oon yhä se sama tyyppi, täydellisesti sama.
Tuntuu, et mä en edes ole mä. Tai et mä vähän niinkuin vain kattoisin mun omaa elämääni, joka ei oo mun vaan jonkun toisen, mutta samaan aikaan mun pitäis tiedostaa et se oon minä ja tää on mun elämä... Jotenkin en kykene.
Tuntuu kuin mut olisi lykätty ulkopuoliseksi kattomaan jonkun toisen elämää.

Mun isä muuten osti meille viaplayn vähän aikaa sitten ja mä oikeesti nautin siitä. Seuraan siis sellasta sarjaa, kuin Bones ja kiljuin kun kaikki kaudet löyty viaplaysta.
Mä myös katoin viaplaysta sellasen elokuvan kuin The Edge Of Seventeen. Paras draamakomedia, jonka oon pitkään aikaan kattonut. Mun nauruhermoja koeteltiin jo puolentoista minuutin kohdalla, kun vitsin aihe niinsanotusti kolahti, vaikka tiedänkin, että en tuu elämääni lopettaan oman käden kautta. Pelkään kuolemaa liikaa.

Toi opettaja oli mun lemppari hahmo koko elokuvassa, vaikka sitä näytettiinkin siinä hyvin vähän. Se oli aina niin sarkastisen koominen. Suosittelen kattomaan ton leffan, jos ikinä siihen tulee mahdollisuus.

Toivotan kaikille hyvää uuttavuotta! Toivottavasti muiden uusivuosi ei oo alkanu ahdistuksen kanssa. Muistakaa, että jokaisesta eletystä sekunista kannattaa olla kiitollinen!