Kirjoittaminen pitäkööt mut hereillä

I think there's a flaw in my code
These voices won't leave me alone
~Halsey, Gasoline

Automatkoilla, joille oon lähtenyt aamusta, on se kurja puoli, että väsyttää. Meinaan kokoajan nukahdella. Varasinkin jos edellisenä iltana on tullut myöhään kotiin ja aamulla pitää aikaisin raahautua ylös. En oo kuitenkaan ihminen, joka yleensä pystyis nukkumaan autossa (paitsi sillon kun tulee keskiyön jälkeen päivystyksestä 120km kotii). Esimerkkinä vaikka Tampere kuplii - Mä menin nukkuu joskus yhden aikaan yöllä kaverin kanssa ja sitten meidän herätys soi kolmen aikaan ja heitin mun kännykän seinään ja aloin itkeä, koska väsytti, mutta tiesin et pitää herätä ja sitten viiden aikaan päästiinkin lähtemään Tamperetta kohti, mutta en nukkunu automatkalla silmäystäkään, toisin kuin mun kaveri, joka nukku ainakin Seinäjoelle asti ja sen jälkeenkin katkonaisesti.
Nytkin aivan kamala väsy ja nukuttaa, haluaisin nukkua, mutta en pysty. Ja no, jos nukahdan nyt niin en kyllä tuu nousemaan tästä autosta kovin pian pois.

Puhuinkin eilen sykkeestä ja siitä, kuinka mun syke heittelee ja mua heikottaa. No, eilen taas kävi näin;

Onnistuin näköjään rajaamaan tuolta kellonajat pois, mutta tuossa on mun eilisen päivän sykkeet. Alin yösyke on ollut toi 58 noin kuuden ailaan, ja sitten toi alin syke päivällä, 48, oli joskus seittemän ja kahdeksan välillä. Vähän heikottaa ihan pelkästään kattoa tota lukua 48, vielä kun aattelee, että se on siihen tippunut korkealta ja sitten noussut takaisin korkealle.
Meinasin sanoa, että söin eilen hyvin, mutta empäs sanokkaan. Taisin vetää paketin suklaata aamulla, lounaaksi jogurttia ja päivälliseksi salaattia. Tää kertoo paljon siitä kuinka terveellisesti mä oikeesti syön. Ei mun syömiset missään kohtaa oo terveellistä nähnykkään. Vähän sama kuin söisin koko päivän pelkkää salaattia ja sitten yöllä tulis nälkä ja tilaisin jostai 24h pizeriasta pizzan kotiin.

Oon vähän ajatellut asioita ja oon tullut siihen tulokseen, että mulla on asiat monella tapaa paremmin kuin noin vuosi sitten. Onneksi näin. Ehkä mä vielä jonain päivänä tuun olemaan terve. Ja ehkä on väärä sana, koska mä varmasti tuun vielä joskus olemaan terve. Tai jos en ihan täysin terve niin ainakin melkein terve. En tiedä, missä terveen ja hullun raja menee, mutta tiedän juuri nyt olevani siellä hullun puolella. Mutta varmasti jokainen meistä on joskus hullu.

Mitä tein taas väärin?

I found solace in the strangest place
Way in the back of my mind
I saw my life in a stranger's face
And it was mine

I had a one-way ticket to a place where all the demons go
Where the wind don't change
And nothing in the ground can ever grow
No hope, just lies
And you're taught to cry into your pillow
But I survived

I'm still breathing, I'm still breathing
I'm still breathing, I'm still breathing
I'm alive

-Sia, Alive

Eilen kun istuin ruokapöydässä ja hipelöin mun kaulaa niin ahdistus pääsi valtaamaan mun kehon. Mulla tuntuu selvästi kaulalla jokin pieni pallo. Tuolla jossain sivulla. Mä siinä ahdistuksisani aloin sitten itkemään äidille ja veikkailin siinä varmaan kaikki maailman syövät läpi, kunnes äiti sano mulle, että uskoo ton olevan vaan imusolmuke. Mun järkytys ei oo vieläkään laskenu, mutta äidin pointin eduksi pakko myöntää, että kyseinen pallo mun kaulalla ei oo kovinkaan iso.
Pelailin eilen illalla lautapelejä ja sitten yhtäkkiä kaikki vaan horjahti. Koko maailma vietti voimakkaasti vasemmalle ja mä en tarkalleen muista, mitä sillon tapahtui, mutta ehdin itse estää kaatumiseni lattialle ottamalla pöydästä kiinni. Sitten kaikki onkin täydellisen suurta kysymysmerkkiä. Mitä toi oli? Mitä mulle tapahtuu? Mua kyllä huimas koko illan. Tää mun joululahjaks saaama Polar A370 mittaa tosiaan sykettä, mutta netistä lukemani tiedon mukaan kyseinen laite näyttää hieman korkeampaa sykettä, kuin syke oikeasti on. Kyseinen laite näytti, että mun syke olisi ollut kunnialliset 58 ja siitä pompannut sitten päälle 100 ja sitten taas johonikin 60 kieppeille.
Hieman järkyttää lukea näin jälkikäteen ton rannekkeen keräämiä tietoja. En keksi tälle mitään muuta hyvää selitystä kuin sen, että en ollut päivällä syönyt kovinkaan kuninkaallisesti ja illalla saatoin kahdeksan aikaan "hieman" nauttia suklaata. Ennen tuota olin syönyt joskus yhdentoista aikaan perunaa ja salaattia(mamma ei muistanut, että en syö punaista lihaa joten meni vähän pipariksi toi syöminen)...
En oikeastaan tiedä, mitä mun pitäis ajatella tästä kaikesta juuri nyt. Mun pää tuntuu olevan todella sumuinen. Mä oikeesti pelkään olevani jotenkin fyysisesti sairas. Se olis asia, jota juuri nyt kaikkein viimeisenä haluaisin. Oon joutunut kokeamaan paljon paskaa, enkä kaipaa enää yhtään paskaa mun elämään lisää.

Kun mä katon itteeni peilistä niin en osaa tunnistaa itteeni. Kasvot, jotka näen, ei oo mun omat.
Kun mulla on paha olla, haluan tuntea mun luut. Haluan nähdä mun luut. Haluan koskea niitä. Se jotenkin rauhottaa mua.
Äsken kun katoin peiliin, jotenkin sellanen tosi ikävä tunne valtas mut. En tunnistanut itteeni. Se tuntu jotenki pahalta. Aloin lyömään itteeni. Naamaan, käsiin, jalkoihin. Kaikki hyvin, kunhan vain tuntisin olevani elossa. Mun täytyy tuntea kipua tietääkseni, että oon todellinen. Jotenkin nyt tuntuu tosi tyhjältä.

Musta tuntuu oudolta, että mun 4v serkku jotenkin pitää mua tosi siistinä tyyppinä. Oon sen esikuva ja en haluais olla. Oon huono esikuva. Musta ei saa hyvää esikuvaa pienelle lapselle, vaikka kuinka haluaisikin. Lapsi saattaa hokea, että haluaa olla kuten minä, mutta voisin melkein vannoa, että todellisuudessa hän ei halua olla kuten minä. Se on surullista ja tiedän, että lapsi ei voi millään tiedostaa sitä, että en ole hyvä esikuva. On kuitenkin yritettävä ja tää mun serkku anto mulle yhden syyn lisää taistella tätä kaikkea vastaan - nimittäin itsensä. Se, että hän pitää mua esikuvanaan jotenkin tuo mulle sellasen olon, että en saa luovuttaa. En voi luovuttaa. En kestäis tuottaa lapselle pettymystä. Samaan aikaan tuntuu kamalalta olla toisen esikuva. Se tuo paineita. Tiedän täydellisesti olevani huono esikuva lapselle ja pyrin kaikin keinoin välttämään sen paljastamista itse lapselle. Mun serkku on ihan innoissaan, kun näkee mut ja mustakin on hauska nähdä se, ei siitä oo kyse. Tää vaan luo mulle hirveesti ahdistusta ja painetta. Tiedän, et mun pitäis olla parempi, mutta en tiedä, miten olla parempi, joten alan kaipaamaan yhä enemmän sitä, että saisin kontrolloida itseäni.

Yhtäkkiä mulle iski väsy. Niinkun, mua fyysisesti väsyttää juuri nyt. Kiva tällänen just tällee hei - en nukkunut yöllä ja nyt väsyttää. Tuntuu, etten juuri nyt saa kiinni mun ajatuksista enää, joten taidankin lopetella tän postauksen tähän.

Painajaisia painajaisten perään

Don’t get too close
It’s dark inside
It’s where my demons hide
-Imagine Dragons, Demons

Mä en ymmärrä. Mä kuulemma narkuttelen hampaita ja itken kun nukun. No, hei, mitä ite tekisit kun heräät yöllä päälle 20 kertaa painajaiseen?
Mun pahimpia pelkoja heijastuu helposti mun unimaailmaan. En oo pitkään aikaan nähnyt unta, jossa kaikki olis ollu hyvin. Aina löytyy jotain, joka muuttaa mun unet painajaiseks.
Osa painajaisista on aivan järjettömiä ja tiedostan ajattelemalla jo nopeesti et sellasta ei voi oikeesti tapahtuu, mut osa on taas hereilläkin aateltuna ihan järkeviä ja ne vois tapahtua, ja niiden tapahtuessa kutsuisin niitä tosielämän painajaisiki.
Viimeyönä näin yhden tälläsen painajaisen, joka vois tapahtuu oikeestikkin, vaikka se onkin epätodennäköistä juuri nyt, mutta täysin mahdollista.
Tässä kyseisessä painajaisessa jokainen aikuinen, johon oon luottanut, lähtee pois mun elämästä. Osa muuttaa pois, toiset vaihtaa työpaikkaa ja niin edelleen. Yksi ainoo heistä(joka oli järkeiltynäkin ainoa joka todennäköisesti tekis mulle niin) anto mulle mahdollisuuden ottaa häneen vielä yhteyttä. Jotenki tuntu ihan hirveen hylätyltä.
"mUTTA KATA EIHÄN TÄMÄ OLE PAINAJAINEN!!!"...
Kyllä se on. Ei ehkä kaikille. Mulla tollanen kääntää veitsiä haavoissa. Tollasestahan on tosi mukava herätä kyyneleet silmissä.
Jätin kertomatta sen osan tuosta painajaisesta jossa paloin elävältä. Että jos yhtään tekee mun painajaisesta painajaismaisemman. Ei mikään tollanen "Palan elävältä" -juttu satuta enää herätessä, vaikka ahdistaisikin, mutta se kaikki henkinen tuska, mitä voin kokea tuon edellä mainitsemani jälkeen on yhtä helvettiä. Varsinkin kun jouduin nähdä unessa menettäväni ihmisiä, jotka oon jo menettänyt. Tätä kirjoittaessakin alkaa itkettää.
Jos vielä mennään siihen, kuinka häiriintynyttä settiä mun aivot oikeesti heittää niin yhdessä unessa mä elin kahdessa eri kehossa ja mut pakotettiin tappamaan itteni kaksoisversio, joka olin siis minä eli tapoin itseni??? Joo, en mäkään ymmärrä.
Yleensä mun painajaiset kuitenkin pyörii juurikin sen ympärillä, että mut hyvinkin karusti jätetään yksin. Parhaimmissa tapauksissa mut hakataan puolikuoliaaksi ja sitten jätetään siihen yksin, jonka jälkeen tunnen tippuvani johonki mustaan ja siel on mulle tärkeitä ihmisiä jotka haukkuu mua ja satuttaa fyysisesti. Enemmän näissä mun painajaisissa ahdistamaan jäävät asiat on ne, mitä koen henkisesti. Se kaikki paha olo, jonka koen unessa tuntuu vierivän todellisuuteen heräämisen mukana. Mä kyllä joissain määrin pelkään antaa ihmisten koskee muhun(tää mun pelko on nyt vuoden aikana kuitenkin hieman pienentynyt), koska mä pelkään niin kamalasti, mutta samaan aikaan mä kaipaan haleja tai ihan vaikka sitä, et mun kädestä otetaan kiinni, koska se auttaa mua erottamaan totuuden harhoista ja muutenkin varmasti tosi useasta ihmisestä tuntuu kivalta, jos kaveri antaa halin. Musta tuntuu epämukavalta päästää ihmisiä lähelle mua. On oikeestaan olemassa vain kourallinen ihmisiä, joiden viereen voisin istua bussissa ilman suurta pelkoa ja ahdistusta.
Näiden omien pelkotilojen takia jos joku ihminen, jota en pelkää on lähellä, niin yleensä kysyn tyyliin "Hei saanko halata sua", koska mä tiedän hyvin, miltä tuntuu, jos joku, jota ei haluais edes viereen istumaan tulee ja halaa.

Mä en oikeesti tiedä, miten päädyin puhumaan haleista, kun mun piti avata tässä sitä, kuinka ahdistavaa settiä mun alitajunta heittää mulle, kun nukun.
Mutta hei, voisin tässä parin aamun ajan alkaa kirjoittaa unet, jotka muistan herätessäni, ylös niin tarkasti kuin vain suinkin osaan.

Taistelen muuten yhä suura ahdistusta vastaan. Mä en saa antaa tän kaiken paskan voittaa mua. Mun pitäis olla vahva, mutta oon tosi heikko ja haavoittuvainen. Itkettää, ahdistaa, paha olla.. Voispa tää paha olo jo helpottua.

Hyvää syntymäpäivää minä!

"Lahjat pakataan
Voisiko ikävän laittaa kääreisiin hoitaviin?
Laulut kuljettaa
Voisiko surukin kullata muistosi viimeinkin?"

Yeet.
Oon tosiaan syntyny jouluaattona, hui. Täytän nyt siis 15 vuotta.

Vähän ahdistaa nyt kuitenkin tää jouluhässäkkä ja kaikki. Kauhee nälkä koko päivän, mut en saa mitään syötyä. Tuntuu, et mikään ei vaan yksinkertasesti mene alas.
On samaan aikaa paha olla ja samaan aikaan niin hyvä olla, että tuntuu pahalta voida pahoin. Niin ristiriitaista, mä tiedän.
Haluaisin, että voisin hyvin. En voi kuitenkaan pakottaa itteeni voimaan hyvin.
Joskus on ihan okei voida huonosti. Ja se mun pitääkin alkaa opetella tajuamaan.
Oon myös hirveen ahdistunut näistä kaikista jouluruuista ja herkuista. Aivot huutaa. Ei saa syödä, ei saa syödä.
Ajatus ei oo mun.
Se on jonkun muun.
Se tulee mieleen.
Ja se ei häviä.
Se pakottaa mut toimimaan niinkuin itse haluaa.
Se ajatus on itsepintainen ja inhottava.
Yritän sulkea sen pois, mutta en onnistu.
Haluaisin ravistella sen irti itsestäni, mutta se ei oo selvästikkään nyt mahdollista.
Joululahjaksi sain esimerkiksi Polar A370 -rannekkeen. Aikaisemmin mulla on tosiaan ollut Polar Loop ranneke.
Mässytin naamaan tän päivän aikana ihan järjettömän määrän suklaata ja kakkua. En vaan kestä itteeni, tää on se mitä häpeen itessäni. Mä sorrun ahmimaan, mä liian usein sorrun ahmimaan. Vaikka mä yritän sopia itteni kanssa, että nyt en ahmi. Vaikka mä päätän, että haluan kontrolloida mun syömistä täydellisesti....
Siltikin sorrun ahmimaan. Kait se on normaali reaktio ihmiseltä, joka panttaa syömistä iltaan asti. Oon tyhmä, tiedän.
Pitäis saada säännöllinen ateriarytmi, pitäis oppia rakastamaan ruokaa, pitää oppia rakastamaan omaa kehoani.
Oon vaan jotenkin loppu ja tuntuu, et en pysty siihen. En just nyt kun ääni huutaa mun pään sisällä sitä, että oon vaan läski paska, joka yrittää puolustautua persouttaan ruualle sanomalla "Kait se on ihan normaali reaktio"...
Tai sit mä yritän kontrolloida itteäni liikaa. Ja kun en saakkaan mistään kontrollia niin hajoan. Kaikki valuu käsistä. Mulle ei loppupeleissä jää mitään.
Toivon yhä, et tää on ohimenevä vaihe.
Jatkan elämääni, pysyn elossa. Ainakin yritän kaikkeni. En voi luovuttaa, en just nyt. Mun pitää rakentaa vahva pohja mun elämälle. Mä en halua olla kenellekkään enää yhtään isompi pettymys kuin oon nyt. Jos kuolisin nyt, olisin kaikkien silmissä iso pettymys. Olisin luovuttaja, se joka ei käynyt taistelua loppuun. Häviäjä. Luuseri.

Paha olla.

Tänään on sellainen päivä, että olisin kuollut mieluummin.

~Kls., Hiljaisuus huutaa

Ikävä raastaa. Mut on hajotettu miljooniin palasiin, joita en saa kasattua. Mulla on juurikin nyt paha olla. Itken, tärisen, tää olo ei mee pois, vaikka kuinka haluaisin. En haluais olla näin heikko paska. En haluais olla näin avuton. Haluaisin, että mulla ois enemmän voimia.

Mä onnistun pitämään itteni kasassa ja sanomaan hyvästit näyttäen vahvalta, mutta heti hyvästien jälkeen mä murrun, enkä saa itteeni enää kasaan. Mä tiedän, että on ihmisiä jotka on tälläkin hetkellä huolissaan musta ja siitä, miten tää kaikki vaikuttaa muhun.

Mäpä kerron teille miten tää kaikki vaikuttaa muhun;

Menin jo ihan paskaks eilen ja aattelin, että tän pahemmaks ei vois enää mennä. Itkin itseni uneen ja heräilin pitkin yötä, mutta lääkkeet väsytti, niin että oli pakko jatkaa nukkumista. Heräsin aina omaan itkuuni. Neljän aikaan aamuyöstä heräsin pirteänä painajaiseen, omaan itkuuni ja paskaan oloon. Tajusin, että uus päivä ei tuonu mulle parempaa oloa. Olin muutenkin ihan järkyttynyt ja pettynyt, en olis halunnu herätä toiseen paskaan päivään. Olisin mieluummin kuollu. Joulu on kohta ja mä vaan itken jonkun ihmisen perään, kun kaikki muut nauttii olostaan ja nauraa. Mulla on vaan aivan jäätävä ikävä. Tuntuu, et ehkä mulla ei edes sais olla näin kova ikävä. Tää ikävä on sitä ikävää, joka tuhoo mua hiljalleen. Syö sisältä päin, vaarallisen hiljaa.

Mun ei tee mieli syödä, ei oo nälkä. Mun ei tee mieli nousta sängystä, ei huvita. Mulla on kylmä. Mä tekisin melkeen mitä vaan et saisin sen vähän paremman olon takaisin. Toivoisin, et tää olis vaan joku vaihe, joka menee ohi. Toivon, et opin elämään tän asian kanssa.

Mutta se ei tuu ikinä poistamaan mun ikävää. Se ei tuu tekemään itkettyjä kyyneliä itkemättömiksi.

Haluaisin sanoa, että oon okei, mutta mä en aio just nyt sanoa niin, koska mä en oo okei. Mä voin huonosti. Mä vaan toivon, et tää menis ohi muutamassa päivässä, että mun ei tarvis kärsiä tästä. Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella. Juuri nyt en vaan jaksais. Haluaisin luovuttaa, mutta en anna itseni luovuttaa.

Ikävä yrittää tuhota mua

So many nations with, so many hungry people
So many homeless scrounging around for dirty needles
On the rise, teen suicide, when we will realize
We've been desensitized by the lies of the world

-Skillet, Looking for Angels

Hmm.. Toi laulu on puhutellut mua tosi paljon viimeaikoina, kun mulla on ollut vaikeeta. Toi laulu puhuttelee mua, kun ikävä kaivertaa ja kun tuntuu, että oon ihan yksin.

Tällä hetkellä mulla on tosi epävarma ja jopa hylätty olo. Mulla on ikävä. Ikävä yhtä mulle tärkeäksi tullutta ihmistä. Ja mä vain voin toivoa, että näen hänet vielä joskus. Toivoisin todella, et nähtäis... Ihan kauhee ikävä jo nyt.

Elämä on kuitenkin täynnä muutoksia. Pitää yrittää oppia hyväksymään niitä ja elämään niiden kanssa. Ihmistä ei kuitenkaan tuu ikinä kukaan toinen ihminen korvaamaan. Sisimpään jää aina ihmisen kokoinen aukko, kun joutuu sanomaan hyvästit. Toivon että nää ei ollut hyvästit. Toivon että me nähdään vielä joskus.

Oon jo itkenyt monta tuntia aiemmin ja itkin taas tänään vähän lisää.

Mä vaan oikeesti toivon, että nähdään jossai vielä...

Luovuin kans tänään osasta mun teristä. Oon ylpee siitä, että annoin ne pois. Haluaisin pystyä heittämään loputkin pois. Jonain päivänä mä en enää tarvi teriä ollenkaan ja voin heittää kaikki menemään!!

Mä oon tässä, mä oon elossa. Mä oon onneksi elossa. Ääni huutaa, että mun pitäis kuolla, että en ansaitse elää, mutta mä en halua kuunnella sitä ääntä! Mä en halua olla luovuttaja, vaikka mulla onkin voimat juuri nyt vähissä, niin en halua luovuttaa nyt. En halua kuolla nyt, vaikka kuinka tekis mieli. Tai sanotaanko, että haluan kuolla, mutta en anna itselleni lupaa kuolla, en anna itseni kuolla. Koska mä taistelen. Oon taistellu tähän asti, mä voin taistella vielä lisää! En halua, että ihmiset ois käyttäny mun tukemiseen aikaa turhaan. Jos ihmiset haluais, että kuolen, niin mun ois jo annettu mennä, mutta koska ihmiset haluaa, että elän ja taistelen tätä paskaa vastaan niin mä oon tässä. En mä ois tässä, jos en ois ikinä saanut apua. En mä ois tässä, jos mua ei ois kuunneltu. Luoja yksin tietää, missä oisin ilman mitään tukea. Mä oon vahva. Mä yritän ymmärtää sen. Ja mä tuun kokoajan vahvemmaksi. Oon ehkä nyt pohjalla, mutta mä en oo kuollut. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Ihmisjoulukuusi liikkeellä pikkujouluissa + paranemispäiväkirja

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin"

-Mielensäpahoittaja

Huh... Tänään onkin ollut taas vähän erilainen päivä. Ja oon taas ollut vähän erilainen ihminen.... eikun... JOULUKUUSI!!!

Mun koululaiset nimes mut joulukuuseksi. Olen nyt joulukuusi, hyvät miehet ja naiset!

Tosiaan, heittelin mun päähän pattereilla toimivat LED-valot. Ja ihan rehellisesti sanottuna, tää oli mun paras idea koko vuonna!!

Sain ihan hirveesti kehuja näin "kekseliäästä kampauksesta". Mä vielä aamulla mietin, että kehtaanko laittaa ja mä sit päätin että jos en laita nyt, niin en voi tehdä tätä ikinä. Niimpä minusta sitten tuli ihmisjoulukuusi!!

Nää pikkujoulut oli mun viimeset pikkujoulut tässä koulussa. Vähän harmittaa, mut tein ittelleni onneks näistä pikkujouluista ikimuistoisen olemalla ihmisjoulukuusi.

(Okei hei, älkää laskeko, monestikko sanoin "ihmisjoulukuusi")

Siinä on ihana Elluliina ja minä aka ihmisjoulukuusi kattomassa koulun kanssa Mielensäpahoittaja-elokuvaa! Mun mielestä kyseinen elokuva oli surullinen(ja väsyttävä).

Elokuvan jälkeen Elluliina meni oman luokkansa kanssa jonnekkin (kirjastolle kait?) ja mun luokkalaiset valtas liikuntasalin. Oltiin siellä salissa sitten pimeäpalloa ja puhuttiin feminismistä. Pari kertaa sain puoli sydänkohtausta kun se, joka oli polttajana pimeäpallossa, tuli mun taakse, tai tuli mua kohti tai tuli mun eteen. Tuntu sellanen ikävä tunne rinnan alueella ja menin ihan paniikkiin, kiljuin, ja juoksin nopeesti muualle. Asiaa ei auttanu se, et jos olin joidenki muiden kanssa samassa piilossa ja se polttaja tuli meidän taakse ja säikäytti meidät, koska tottakai sillon kaikki kilju.

Jokohan oon jaaritellu tarpeeks kauan pikkujouluista? Toivottavasti, koska siirryn nyt puhumaan siitä, mikä on paranemispäiväkirja!

Paranemispäiväkirja on tosiaan sellanen päiväkirjan tapanen, mun tapauksessa vihko, johon kirjataan huonoja ajatuksia, hyviä ajatuksia, omia ajatuksia, ulkopuolisia ajatuksia, mutta ennenkaikkea sinne puretaan omaa oloa, tarkoituksena kirjoittaa itsensä lähemmäksi terveyttä. Tarkoituksena purkaa se olo, joka velloo isona mustana massana sisällä.

Jotkut kirjaa myös lääkityksen paranemispäiväkirjaan. Oon itse tuota harkinnut, mutta päädyin olemaan tekemättä sitä. En koe mitenkään tärkeäksi seurata sitä, mitä lääkkeitä syön. Koen enemmänkin tärkeäksi purkaa mun oloa sinne. Kirjoittaa paranemispäiväkirjaan iloja ja suruja. 

En oo tätä paranemispäiväkirjan kirjoittamista kovin pitkään vielä tehnyt, mutta luoja se tuntuu hyvältä kun voin kirjottaa mun olosta edes jonnekkin täysin rehellisesti. Suosittelen kokeilemaan, jos yhtään tuntuu siltä!

Ja hei, mä lopettelen tän postauksen tähän. Toivottavasti nähdään seuraavan postauksen parissa!

Jaksan hymyillä raskaan päivän jälkeen

Oops, raskas päivä takana. Oon ihan loppu. Oon itkeny, oon nauranu. Oon voinu hyvin, oon voinu huonosti.
Tällä hetkellä, mulla menee ihan ok. Pärjään ainakin toistaiseksi. Mä vihdoinkin hyväksyin pari asiaa elämässä.
Tän päivän tapahtumista on vaijee kasata lyhyttä ja ytimekästä raporttia, mutta päällimmäinen fiilis on hyvä. Oon saanu tänään huomata, että en oo täysin turha.

Ja hei - mulle tuli tänään postissa jotain muuta, kuin laskuja!! Aloin itkemään, kun näin sen paketin. Oon niin liikuttunu, että Lily muisti mua lahjalla näin jouluna. Lily on tosiaan yks mun kaveri, jonka oikee nimi ei oo Lily, mut käytän hänestä nyt nimeä Lily. Lily on yks mun parhaista kavereista ja mulla on kova ikävä häntä. Terveisii sinne etelään. Oot ihana.

Listaan nyt taas hyviä asioita mun elämässä - ja luoja - näitä nyt riittää pidemmäksi listaksi

•Mun kissa, joka on mulle rakas
•Kaikki mun kaverit
•Kaikki ne, jotka on tukenut mua joskus
•Mun S E R K U T!!!
•R-vika, joka tekee mun puheesta ainutlaatuisen (hei, tää on asia josta oon vasta oppinut ja opetellut pitämään itsessäni)
•MAALAAMINEN
•Piirtäminen
•Valokuvaaminen
•BLOGGAAMINEN
•Parantumispäiväkirjan kirjoittaminenkin on tuonut mulle hyvää oloa
•Simpsonit
•S U K L A A
•Se, että tiedän olevani tärkeä
•Se, että mä oon motivoitunut parantumaan
•KIRJAT, LUKEMINEN, KIRJAT, LUKEMINEN, KIRJAT, LUKEMINEN, KIRJAT, LUKEMINEN..!!!!!!!!!!!!!!
•Ihmiset, jotka jaksaa kuunnella mua kun mulla on paska olla
•Tää uus vertaistukiryhmä, jossa oon wapissa(tuonut paljon motivaatiota ja siel ilmapiiri kannustaa paranemiseen)
•Yritän opetella hyväksymään itteni
•Uudet ihmiset joihin oon tutustunu
•Tää samainen jo aiemmin mainitsemani Lily, joka jaksaa kuunnella ja tukea ja jonka oon tuntenu jo monta vuotta
•Mulla on kahvinkeitin
•Ja suodatinpusseja
•Ja kahvinpuruja
•Ja vedenkeitin
•Ja teepusseja
•Ja meidän jääkaapissa on pepsiä
•Mulla on myös rahaa suklaaseen, joka on hyvä juttu
•Haluan auttaa muita

Yritän huomiseks kirjotella postausta siitä, mikä tuo tuollainen "Parantumispäiväkirja" oikein on!!

Toivottavasti Lucia ei ollu huumeissa

Yeeeet, se olis torstai, joulujuhla ja Kata lucianeidoista toimittamassa rauhan virkaa. Tosiaan, oon rauha. sYTÄN RAUHAN KYNTTILÄN. tUON RAUHAA, SINNE, MISSÄ ON SOTA, SINNE MISSÄ ON IHMISTEN KESKEN RIITAA JA TOINEN TOISENSA SORTAMISTA. sYTYTÄN RAUHAN KYNTTILÄN RAUHATTOMAAN IHMISSYDÄMEEN. mAASSA RAUHA JA IHMISILLÄ HYVÄ TAHTO.
Okei, okei, joo. Me siis esitettiin toi Lucia-kuvaelma joulujuhlassa tänään, koska no, on Lucian päivä. Loogista? Ei minustakaan. :)

Me oltiin the 2k16 vuoteen jäänyt xXLuciaGäängXx. Oon muuten tässä kuvassa tuo yksinäindn vähän kauempana muista. *dab*

Juhlassa tosiaan tapahtu pari pientä "tapaturmaa", mutta meidän Lucia kuvaelma meni kyllä mainiosti.
Esimerkkinä nyt pari tapahtumaa;
Tultiin pois salista. Esitys meni hyvin. Mentiin pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. EIKÖS YLI PUOLET MEISTÄ LUCIA-NEIDOISTA OLLUTKIN PUOLIALASTI KUN PIENET OPPILAAT TULI SINNE HUUTAEN "ME TULTIIN NYT HAKEMAAN PATJOJA!!!" JA JÄTTI SEN OVEN AUKI. NIINKU IHAN OIKEESTI HEI. Tässä tilanteessa ittelle tuli vaan mieleen vetää se melkeen pois päältä otettu mekko takas päälle, aivan kuten kaikki muutkin, ja sitten ruveta nauramaan. Nauru parantaa trauman. Jotkut oli siel ihan oikeesti pelkillä alusvaatteilla ja jäi vaan tuijottaa sitä avonaista ovea saliin, mistä juhlayleisö kauniisti katseli meitä. Okei, en edes tiedä, näkikö kukaan meitä, ei varmaan, mutta silti mua(ja meitä kaikkia) nolotti ihan hirveesti. Jos mua nolottaa jokin asia vähän niin en ensimmäisenä ala nauramaan, mutta nyt jotenkin toi tilanne oli vaan niin nolo, että oli aivan pakko ruveta kauheaan nauruun samantien. NE JÄTTI SEN OVEN AUKI NE JÄTTI SEN OVEN AUKI NE JÄTTI SEN OVEN AUKI... JÄLKIHYSTERIA ISKI.
Toinen katastrofitilanne kävi siinä, kun mentiin onnellisina ihan salin perälle istumaan ja sit lopulta alettii levottomina kuljeksia siel takana. Ja sit ykskaks alettiinki tanssia. Ja säädettii jotain turhaa. JA MUN LUOKANVALVOJA LOI MEIHIN "Joudutte huomenna puhutteluun" -KATSEENSA. Siis ihan oikeesti!! Mitä ihmettä? Kukaan ei ees nähny meitä. JA EI SIINÄ VIELÄ KAIKKI... Me revettiin nauramaan. Ja mun luokanvalvoja silmäili meitä kahta kauheammin. Niinkun ei tää nyt voi mennä taas tähän.


Kuitenki, oon täällä. Oon hengissä. Toivottavasti. Pitääpä muuten tarkistaa pulssi, et voidaan olla varmoja asiasta.
Tänään on kyllä ollut vähän hulivilihopsansaa -tyyppinen päivä. Oon TOSI väsynyt mut se ei saa nyt haitata. Pahoittelen epämukavaa tai myötähäpeää herättävää lukukokemusta. Taino, jos ymmärtää mun väsyhuumorin päälle niin saattaa tätä olla ihan hauskakin lukea.


Mulla on ollut tänään kyllä levoton päivä taas vaihteeks. Ahdistaa, kävelen levottomasti ympäriinsä, oon jatkuvasti pesemässä käsiä... Ja kaikkee mahdollista.
Hajottaa tää kaikki paska mun elämässä ihan liikaa. Oon tänään syönykkin ihan liikaa. Yritän olla edes ylpeä siitä. Vaikka mua ahdistaa. Ahdistaa niin jäätävästi. Ahdistaa tää kaikki.
Yhä, mä haluaisin vaan pysäyttää ajan tähän, nyt, juuri tähän hetkeen. En halua antaa ajan valua eteenpäin. MÄ EN HALUA KOHDATA AIKAA JOULUN JÄLKEEN. MÄ. EN. HALUA.
MÄ OON ITKENY TÄN TAKIA MONTA TUNTIA, MÄ OON JÄTTÄNY MENEMÄTTÄ KOULUUN ETTÄ VOIN ITKEÄ MONTA TUNTIA JA MIKÄÄN EI HELPOTA AHDISTUSTA TÄSTÄ.
Ehkä mun pitäis vaan yrittää hyväksyä pienet muutokset elämässä.

Oon varmaan taas lihonu, hupsista

Ajatukset ei pysy hallinnassa. Mä oon tänään syöny varmaan viiden ihmisen edestä, mikä on ironista, koska oon ollut aika lailla viimeset päivät vettä ja korppuja -taktiikalla. Vanhemmat siis raahas mut kaupunkiin ja tottakai mä sitten kaapunkiin päästessäni alan ahmimaan. Huono omatunto tästä. Näinä hetkinä tekis mieli oksentaa. Näinä hetkinä kyseenalaistaa oman olemassaolonsa. Näinä hetkinä sitä miettii kuinka bulimikolta kuulostan. Ja näin sivuhuomautuksena foliohattupäille;
Mulla ei tietääkseni ole bulimiaa.

"Tänään on sellainen päivä, että pelkään itseänikin.
Ei se minua saa, ei taipumaan.
Olen hiljaa, mutta hiljaisuus huutaa."
-KLS., Hiljaisuus huutaa

((Tuon kuvan otin kun olin isovanhempien kanssa kaupungissa perjantaina))

Musta tuntuu jotenkin siltä, että oon vaan iso pettymys ja että en osaa mitään.. En osaa edes laihduttaa. Sorrumpa aina siihen ahmimiseen. Tuntuu, että oon tätä menoo parin päivän päästä sellanen jalkapallokentän kokonen, enkä pääse enää ovesta ulos. Ei kyllä sillä, että haluaisin(!!) lähteä mun huoneesta johonkin, missä saisin clostridium tartunnan. 

Joo, mä tiedän, kuulostan typerältä kun puhun laihduttamisesta ja hygieniasta sun muusta, mutta MÄ OLEN SAIRAS. Joo, se ei oikeuta mua tekemään ja puhumaa paskoja asioita, mutta se on hyvä tiedostaa, että mä en meinaa näitä asioita pahalla ketään kohtaan.

Miten käyttää julkisia vessoja, kun haluaa oikeasti vain pestä kädet, mutta ei osaa selittää vanhemmille että haluaa pestä kädet;

-mene vessaan

-seiso siellä laskien noin 60 sekuntia

-vedä vessa, kyynärpäätä käyttäen

-avaa ovi, varo koskemasta lukkoon ja kahvaan paljain käsin, koska et halua clostridium-tartuntaa

-mene pesemään kädet huolellisesti(muista levittää saippua hyvin erityisesti nivelien alueelle!!)

-sulje hana kyynärpäällä

Taino. Tää on se, mitä mä teen, vaikkakin joudun pesemään käsiä lyhyen aikaa, sillä en halua pitkiä katseita muilta ja erityisesti en kaipaa katseita mun äidiltä, joka ihmettelee kaikkea, mitä teen.

Älkää muuten sanoko, että oon ainoo, jolle kauppojen meikkitesterit on iso pelko. Niitähän ei puhdisteta ikinä ja sinne menee aivan järkyttävästi bakteereja. Tuntuu kamalalta aatella ees koskee niitä testereitä.

Joo mitäköhän taas selitän.

Osaan taas olla taitava...

Yhh... Joulukuu on alkanut ja onkin alkanut todella haikeilla fiiliksillä. Pikkusen pistää kyllä muutamat asiat ketuttamaan.
Mulla on muuten tässä kuussa synttäritkin. Niinkun oikeesti? Onko tää joku vitsi? Kuukaudesta on tulossa vuoden huonoin kuukausi ja samaan aikaan mä en halua että tää kuukausi vaihtuu tammikuuhun.
Tammikuu tulee olemaan täynnä uusia alkuja, monella tapaa uusia. Täynnä mulle tuntemattomia ihmisiä, itkua ja huutoa, asioiden kertaamista ja paljon muitakin asioita joista mulla on pienet negatiiviset fiilikset.

Alotin tossa viimekuun puolella kirjottaa ns. "Parantumispäiväkirjaa" ja oon nyt muutamaks päiväks sen unohtanu, hups. Pitää varmaan ottaa kynä käteen ja alkaa kirjottaa lisää.  Huomasin heti, että asioiden laittaminen paperille auttaa mua paljon.

Äiti ainakin yritti varata mulle huomiselle aikaa kouluterveydenhoitajalle.
Tästä päästäänkin aasinsillan avulla tähän;

Joo, kyllä, mun kädessä on epämääräisiä hiertymiä, jotka synty hyvin epämääräisellä ja epähygieenisellä tavalla ja hiertymien sisällä on kymmenittäin, ei varmaa ihan sadoittain, pieniä kiven tapasia juttuja(en tiedä miten ne pääsi hiertymää noiden sisälle). Ton kuvan otin sillon, kun nää oli tuoreita, pari tuntia ja ne alko märkiä jotain epämäärästä nestettä, mun käsi turpos lisää tuosta, mitä se kuvassa on turvonnut, ja muuttu harmaaks(???). Turvotus ei oo vieläkään laskenu, hiertymiä kuumottaa ja ne on kyllä harvinaisen kipeitä. Ei kestä edes vettä laskee tohon päälle, koska ne alkaa välittömästi sitten märkiä jotain nestettä(kudosnestettä luulisin??). Harmaa mun käsi ei enää(onneksi) oo.
Ainiin - näiden hiertymien synnystä sen verran, että saatoin ehkä lyödä käteni astetta lujempaa teinään, jonka materiaalia en tiedä, joten sanon sitä tiiliseinäksi. Todennäköisesti jotain betonin tapaista, eikä oo tiiltä kyllä missään kohtaa nähnytkään, mutta en halua puuttua pieniin sivuseikkoihin.
Meillä on siis saunassa yhdellä seinustalla, missä savupiippu asia menee, aivan järkyttävän näkönen seinä, joka tosiaan muistuttaa materiaaliltaan jotain betonimaista. Joku viisaampi voi tulla sanomaan, mistä moinen seinä mahtaa olla tehty. Siihen kämmenselkäni löin ja vetäsin sitten vielä nopeasti alaspäin aiheuttaen ittelleni noi hiertymät.
Tähän väliin jokanen voi taputtaa mulle. Oon kyllä taidokas ja multa voi aivan kaikkee odottaakkin, vaikkakin tää on asia, jota ei ehkä ihan heti multa odottais.
Oppikaa jotain multa;
Älkää tehkö näin perässä. Se ei oo millään tapaa mukava tai hyvä juttu.

Tähän väliin sellanen tieto, että mulla tosiaan on Fazerin suklaajoulukalenteri, joka toimittaa joulukalenterin virkaa.
Tein sellasen pienen huomion, että suklaa on harvinaisen kallista siinä kohtaa, kun sen ostaa joulukalenterin muodossa.
Voinkin kätevästi tuon kalenterin avulla tehdä nopean laskutoimituksen siihen, montako päivää mun synttäreihin on.

Asiasta pihviin aattelin tässä jokin aika sitten, että pidän kaverisynttärit juomattavasti aiemmin, kuin mun oikeet synttärit on. Yritin kutsuu mun synttäreille porukkaa, mutta kukaan ei oo ilmottanut pääsevänsä.
Ihan vähän pisti eilen itkettämään, kun suurin osa ei vaan vadtannu mulle mitää, ja yhellä oli hyvä tekosyy jättää tulematta. Vietinkin viimeyön painajaisten kera, joissa oli tää päivä jolle olin kutsunu kavereita meille kylään, olin leiponutkin paljon kaikkee, mut loppujenlopuks kukaan ei edes tullut sinne paikalle. Siitäkin painajaisesta heräsin sitten omaan itkuuni, tottakai.
Joskus en ymmärrä, että miten näin pienet ja asiat, joista en voi olla vielä edes varma, voi satuttaa. Jää nähtäväksi, vaivautuuko kukaan välittämään musta sen vertaa, että vaivautuu paikalle.. Pelkään pahoin, että kukaan ei oo tulossa.

Jotenkin tuntuu, että tää kuukausi tulee olemaan aivan järjetön katastrofi. Ei oo hyvin ainakaan alkanut. Oon liikkeellä loputtoman suuren ahdistuksen ja yksinäisyyden kanssa.
Yritän jatkuvasti muuttaa asioita itessäni, et mut hyväksyttäis.
Yritän olla sopiva. Yritän sopia siihen täydelliseen muottiin.
Tää aiheuttaa mulle paineita ja tiedän, että mun ei pitäis tehdä tätä, mutta kaipaan hyväksyntää. Haluaisin olla, kuten ihmiset, jotka hyväksytään. Mä - mä oon vaan tällänen paska. Yksinäinen paska.
Ehkä mun pitäis olla laihempi? Kauniimpi? Ennenkaikkee mun pitäis olla täydellinen.
Mutta en tuu ikinä olemaan täydellinen.
Kaikki mun ihmissuhteet valuu käsistä, koko mun elämä vaan menee, enkä mä pysy enää peräsä. Mä kasvan, mua ahdistaa, mun ympärillä kuuluu ääniä ja ajatuksia, jotka ei oo totta tai mun omia. Mun lääkkeet lihottaa, mun pitää syödä lääkkeitä, ettei mun hulluus paistais niin päivänselvästi läpi, mun elämä menee alamäkeä, oon veneessä, jota ei enää ees oo, vaan se on jo uponnut ja mä sen mukana.
Haluan saada kontrollin edes jostain asiasta ja mä oonkin alkanut kontrolloida mun syömistä entistäkin enemmän. Puhuinkin siitä jo tänviikkoisessa tapaamisessa erään hoitohenkilön kanssa(rakastan epämääräisiä termejä). Jäi sellanen olo, että tätä mun juttua ei oteta ihan tosissaan.
Voiko se olla sitä, että mä oon näin avoimesti hullu? Sitä, että en yritä niin kovasti piilottaa mun omaa hulluutta, vaikka mun varmaan pitäis?
Mä en edes tiedä enää itekkään, oonko edes todellinen. Onks tää maailma, jossa elän totta?