Okei, okei, joo. Me siis esitettiin toi Lucia-kuvaelma joulujuhlassa tänään, koska no, on Lucian päivä. Loogista? Ei minustakaan. :)
Juhlassa tosiaan tapahtu pari pientä "tapaturmaa", mutta meidän Lucia kuvaelma meni kyllä mainiosti.
Esimerkkinä nyt pari tapahtumaa;
Tultiin pois salista. Esitys meni hyvin. Mentiin pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. EIKÖS YLI PUOLET MEISTÄ LUCIA-NEIDOISTA OLLUTKIN PUOLIALASTI KUN PIENET OPPILAAT TULI SINNE HUUTAEN "ME TULTIIN NYT HAKEMAAN PATJOJA!!!" JA JÄTTI SEN OVEN AUKI. NIINKU IHAN OIKEESTI HEI. Tässä tilanteessa ittelle tuli vaan mieleen vetää se melkeen pois päältä otettu mekko takas päälle, aivan kuten kaikki muutkin, ja sitten ruveta nauramaan. Nauru parantaa trauman. Jotkut oli siel ihan oikeesti pelkillä alusvaatteilla ja jäi vaan tuijottaa sitä avonaista ovea saliin, mistä juhlayleisö kauniisti katseli meitä. Okei, en edes tiedä, näkikö kukaan meitä, ei varmaan, mutta silti mua(ja meitä kaikkia) nolotti ihan hirveesti. Jos mua nolottaa jokin asia vähän niin en ensimmäisenä ala nauramaan, mutta nyt jotenkin toi tilanne oli vaan niin nolo, että oli aivan pakko ruveta kauheaan nauruun samantien. NE JÄTTI SEN OVEN AUKI NE JÄTTI SEN OVEN AUKI NE JÄTTI SEN OVEN AUKI... JÄLKIHYSTERIA ISKI.
Toinen katastrofitilanne kävi siinä, kun mentiin onnellisina ihan salin perälle istumaan ja sit lopulta alettii levottomina kuljeksia siel takana. Ja sit ykskaks alettiinki tanssia. Ja säädettii jotain turhaa. JA MUN LUOKANVALVOJA LOI MEIHIN "Joudutte huomenna puhutteluun" -KATSEENSA. Siis ihan oikeesti!! Mitä ihmettä? Kukaan ei ees nähny meitä. JA EI SIINÄ VIELÄ KAIKKI... Me revettiin nauramaan. Ja mun luokanvalvoja silmäili meitä kahta kauheammin. Niinkun ei tää nyt voi mennä taas tähän.
Kuitenki, oon täällä. Oon hengissä. Toivottavasti. Pitääpä muuten tarkistaa pulssi, et voidaan olla varmoja asiasta.
Tänään on kyllä ollut vähän hulivilihopsansaa -tyyppinen päivä. Oon TOSI väsynyt mut se ei saa nyt haitata. Pahoittelen epämukavaa tai myötähäpeää herättävää lukukokemusta. Taino, jos ymmärtää mun väsyhuumorin päälle niin saattaa tätä olla ihan hauskakin lukea.
Mulla on ollut tänään kyllä levoton päivä taas vaihteeks. Ahdistaa, kävelen levottomasti ympäriinsä, oon jatkuvasti pesemässä käsiä... Ja kaikkee mahdollista.
Hajottaa tää kaikki paska mun elämässä ihan liikaa. Oon tänään syönykkin ihan liikaa. Yritän olla edes ylpeä siitä. Vaikka mua ahdistaa. Ahdistaa niin jäätävästi. Ahdistaa tää kaikki.
Yhä, mä haluaisin vaan pysäyttää ajan tähän, nyt, juuri tähän hetkeen. En halua antaa ajan valua eteenpäin. MÄ EN HALUA KOHDATA AIKAA JOULUN JÄLKEEN. MÄ. EN. HALUA.
MÄ OON ITKENY TÄN TAKIA MONTA TUNTIA, MÄ OON JÄTTÄNY MENEMÄTTÄ KOULUUN ETTÄ VOIN ITKEÄ MONTA TUNTIA JA MIKÄÄN EI HELPOTA AHDISTUSTA TÄSTÄ.
Ehkä mun pitäis vaan yrittää hyväksyä pienet muutokset elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti