Hyvää syntymäpäivää minä!

"Lahjat pakataan
Voisiko ikävän laittaa kääreisiin hoitaviin?
Laulut kuljettaa
Voisiko surukin kullata muistosi viimeinkin?"

Yeet.
Oon tosiaan syntyny jouluaattona, hui. Täytän nyt siis 15 vuotta.

Vähän ahdistaa nyt kuitenkin tää jouluhässäkkä ja kaikki. Kauhee nälkä koko päivän, mut en saa mitään syötyä. Tuntuu, et mikään ei vaan yksinkertasesti mene alas.
On samaan aikaa paha olla ja samaan aikaan niin hyvä olla, että tuntuu pahalta voida pahoin. Niin ristiriitaista, mä tiedän.
Haluaisin, että voisin hyvin. En voi kuitenkaan pakottaa itteeni voimaan hyvin.
Joskus on ihan okei voida huonosti. Ja se mun pitääkin alkaa opetella tajuamaan.
Oon myös hirveen ahdistunut näistä kaikista jouluruuista ja herkuista. Aivot huutaa. Ei saa syödä, ei saa syödä.
Ajatus ei oo mun.
Se on jonkun muun.
Se tulee mieleen.
Ja se ei häviä.
Se pakottaa mut toimimaan niinkuin itse haluaa.
Se ajatus on itsepintainen ja inhottava.
Yritän sulkea sen pois, mutta en onnistu.
Haluaisin ravistella sen irti itsestäni, mutta se ei oo selvästikkään nyt mahdollista.
Joululahjaksi sain esimerkiksi Polar A370 -rannekkeen. Aikaisemmin mulla on tosiaan ollut Polar Loop ranneke.
Mässytin naamaan tän päivän aikana ihan järjettömän määrän suklaata ja kakkua. En vaan kestä itteeni, tää on se mitä häpeen itessäni. Mä sorrun ahmimaan, mä liian usein sorrun ahmimaan. Vaikka mä yritän sopia itteni kanssa, että nyt en ahmi. Vaikka mä päätän, että haluan kontrolloida mun syömistä täydellisesti....
Siltikin sorrun ahmimaan. Kait se on normaali reaktio ihmiseltä, joka panttaa syömistä iltaan asti. Oon tyhmä, tiedän.
Pitäis saada säännöllinen ateriarytmi, pitäis oppia rakastamaan ruokaa, pitää oppia rakastamaan omaa kehoani.
Oon vaan jotenkin loppu ja tuntuu, et en pysty siihen. En just nyt kun ääni huutaa mun pään sisällä sitä, että oon vaan läski paska, joka yrittää puolustautua persouttaan ruualle sanomalla "Kait se on ihan normaali reaktio"...
Tai sit mä yritän kontrolloida itteäni liikaa. Ja kun en saakkaan mistään kontrollia niin hajoan. Kaikki valuu käsistä. Mulle ei loppupeleissä jää mitään.
Toivon yhä, et tää on ohimenevä vaihe.
Jatkan elämääni, pysyn elossa. Ainakin yritän kaikkeni. En voi luovuttaa, en just nyt. Mun pitää rakentaa vahva pohja mun elämälle. Mä en halua olla kenellekkään enää yhtään isompi pettymys kuin oon nyt. Jos kuolisin nyt, olisin kaikkien silmissä iso pettymys. Olisin luovuttaja, se joka ei käynyt taistelua loppuun. Häviäjä. Luuseri.