Kirjoittaminen pitäkööt mut hereillä

I think there's a flaw in my code
These voices won't leave me alone
~Halsey, Gasoline

Automatkoilla, joille oon lähtenyt aamusta, on se kurja puoli, että väsyttää. Meinaan kokoajan nukahdella. Varasinkin jos edellisenä iltana on tullut myöhään kotiin ja aamulla pitää aikaisin raahautua ylös. En oo kuitenkaan ihminen, joka yleensä pystyis nukkumaan autossa (paitsi sillon kun tulee keskiyön jälkeen päivystyksestä 120km kotii). Esimerkkinä vaikka Tampere kuplii - Mä menin nukkuu joskus yhden aikaan yöllä kaverin kanssa ja sitten meidän herätys soi kolmen aikaan ja heitin mun kännykän seinään ja aloin itkeä, koska väsytti, mutta tiesin et pitää herätä ja sitten viiden aikaan päästiinkin lähtemään Tamperetta kohti, mutta en nukkunu automatkalla silmäystäkään, toisin kuin mun kaveri, joka nukku ainakin Seinäjoelle asti ja sen jälkeenkin katkonaisesti.
Nytkin aivan kamala väsy ja nukuttaa, haluaisin nukkua, mutta en pysty. Ja no, jos nukahdan nyt niin en kyllä tuu nousemaan tästä autosta kovin pian pois.

Puhuinkin eilen sykkeestä ja siitä, kuinka mun syke heittelee ja mua heikottaa. No, eilen taas kävi näin;

Onnistuin näköjään rajaamaan tuolta kellonajat pois, mutta tuossa on mun eilisen päivän sykkeet. Alin yösyke on ollut toi 58 noin kuuden ailaan, ja sitten toi alin syke päivällä, 48, oli joskus seittemän ja kahdeksan välillä. Vähän heikottaa ihan pelkästään kattoa tota lukua 48, vielä kun aattelee, että se on siihen tippunut korkealta ja sitten noussut takaisin korkealle.
Meinasin sanoa, että söin eilen hyvin, mutta empäs sanokkaan. Taisin vetää paketin suklaata aamulla, lounaaksi jogurttia ja päivälliseksi salaattia. Tää kertoo paljon siitä kuinka terveellisesti mä oikeesti syön. Ei mun syömiset missään kohtaa oo terveellistä nähnykkään. Vähän sama kuin söisin koko päivän pelkkää salaattia ja sitten yöllä tulis nälkä ja tilaisin jostai 24h pizeriasta pizzan kotiin.

Oon vähän ajatellut asioita ja oon tullut siihen tulokseen, että mulla on asiat monella tapaa paremmin kuin noin vuosi sitten. Onneksi näin. Ehkä mä vielä jonain päivänä tuun olemaan terve. Ja ehkä on väärä sana, koska mä varmasti tuun vielä joskus olemaan terve. Tai jos en ihan täysin terve niin ainakin melkein terve. En tiedä, missä terveen ja hullun raja menee, mutta tiedän juuri nyt olevani siellä hullun puolella. Mutta varmasti jokainen meistä on joskus hullu.

Mitä tein taas väärin?

I found solace in the strangest place
Way in the back of my mind
I saw my life in a stranger's face
And it was mine

I had a one-way ticket to a place where all the demons go
Where the wind don't change
And nothing in the ground can ever grow
No hope, just lies
And you're taught to cry into your pillow
But I survived

I'm still breathing, I'm still breathing
I'm still breathing, I'm still breathing
I'm alive

-Sia, Alive

Eilen kun istuin ruokapöydässä ja hipelöin mun kaulaa niin ahdistus pääsi valtaamaan mun kehon. Mulla tuntuu selvästi kaulalla jokin pieni pallo. Tuolla jossain sivulla. Mä siinä ahdistuksisani aloin sitten itkemään äidille ja veikkailin siinä varmaan kaikki maailman syövät läpi, kunnes äiti sano mulle, että uskoo ton olevan vaan imusolmuke. Mun järkytys ei oo vieläkään laskenu, mutta äidin pointin eduksi pakko myöntää, että kyseinen pallo mun kaulalla ei oo kovinkaan iso.
Pelailin eilen illalla lautapelejä ja sitten yhtäkkiä kaikki vaan horjahti. Koko maailma vietti voimakkaasti vasemmalle ja mä en tarkalleen muista, mitä sillon tapahtui, mutta ehdin itse estää kaatumiseni lattialle ottamalla pöydästä kiinni. Sitten kaikki onkin täydellisen suurta kysymysmerkkiä. Mitä toi oli? Mitä mulle tapahtuu? Mua kyllä huimas koko illan. Tää mun joululahjaks saaama Polar A370 mittaa tosiaan sykettä, mutta netistä lukemani tiedon mukaan kyseinen laite näyttää hieman korkeampaa sykettä, kuin syke oikeasti on. Kyseinen laite näytti, että mun syke olisi ollut kunnialliset 58 ja siitä pompannut sitten päälle 100 ja sitten taas johonikin 60 kieppeille.
Hieman järkyttää lukea näin jälkikäteen ton rannekkeen keräämiä tietoja. En keksi tälle mitään muuta hyvää selitystä kuin sen, että en ollut päivällä syönyt kovinkaan kuninkaallisesti ja illalla saatoin kahdeksan aikaan "hieman" nauttia suklaata. Ennen tuota olin syönyt joskus yhdentoista aikaan perunaa ja salaattia(mamma ei muistanut, että en syö punaista lihaa joten meni vähän pipariksi toi syöminen)...
En oikeastaan tiedä, mitä mun pitäis ajatella tästä kaikesta juuri nyt. Mun pää tuntuu olevan todella sumuinen. Mä oikeesti pelkään olevani jotenkin fyysisesti sairas. Se olis asia, jota juuri nyt kaikkein viimeisenä haluaisin. Oon joutunut kokeamaan paljon paskaa, enkä kaipaa enää yhtään paskaa mun elämään lisää.

Kun mä katon itteeni peilistä niin en osaa tunnistaa itteeni. Kasvot, jotka näen, ei oo mun omat.
Kun mulla on paha olla, haluan tuntea mun luut. Haluan nähdä mun luut. Haluan koskea niitä. Se jotenkin rauhottaa mua.
Äsken kun katoin peiliin, jotenkin sellanen tosi ikävä tunne valtas mut. En tunnistanut itteeni. Se tuntu jotenki pahalta. Aloin lyömään itteeni. Naamaan, käsiin, jalkoihin. Kaikki hyvin, kunhan vain tuntisin olevani elossa. Mun täytyy tuntea kipua tietääkseni, että oon todellinen. Jotenkin nyt tuntuu tosi tyhjältä.

Musta tuntuu oudolta, että mun 4v serkku jotenkin pitää mua tosi siistinä tyyppinä. Oon sen esikuva ja en haluais olla. Oon huono esikuva. Musta ei saa hyvää esikuvaa pienelle lapselle, vaikka kuinka haluaisikin. Lapsi saattaa hokea, että haluaa olla kuten minä, mutta voisin melkein vannoa, että todellisuudessa hän ei halua olla kuten minä. Se on surullista ja tiedän, että lapsi ei voi millään tiedostaa sitä, että en ole hyvä esikuva. On kuitenkin yritettävä ja tää mun serkku anto mulle yhden syyn lisää taistella tätä kaikkea vastaan - nimittäin itsensä. Se, että hän pitää mua esikuvanaan jotenkin tuo mulle sellasen olon, että en saa luovuttaa. En voi luovuttaa. En kestäis tuottaa lapselle pettymystä. Samaan aikaan tuntuu kamalalta olla toisen esikuva. Se tuo paineita. Tiedän täydellisesti olevani huono esikuva lapselle ja pyrin kaikin keinoin välttämään sen paljastamista itse lapselle. Mun serkku on ihan innoissaan, kun näkee mut ja mustakin on hauska nähdä se, ei siitä oo kyse. Tää vaan luo mulle hirveesti ahdistusta ja painetta. Tiedän, et mun pitäis olla parempi, mutta en tiedä, miten olla parempi, joten alan kaipaamaan yhä enemmän sitä, että saisin kontrolloida itseäni.

Yhtäkkiä mulle iski väsy. Niinkun, mua fyysisesti väsyttää juuri nyt. Kiva tällänen just tällee hei - en nukkunut yöllä ja nyt väsyttää. Tuntuu, etten juuri nyt saa kiinni mun ajatuksista enää, joten taidankin lopetella tän postauksen tähän.

Painajaisia painajaisten perään

Don’t get too close
It’s dark inside
It’s where my demons hide
-Imagine Dragons, Demons

Mä en ymmärrä. Mä kuulemma narkuttelen hampaita ja itken kun nukun. No, hei, mitä ite tekisit kun heräät yöllä päälle 20 kertaa painajaiseen?
Mun pahimpia pelkoja heijastuu helposti mun unimaailmaan. En oo pitkään aikaan nähnyt unta, jossa kaikki olis ollu hyvin. Aina löytyy jotain, joka muuttaa mun unet painajaiseks.
Osa painajaisista on aivan järjettömiä ja tiedostan ajattelemalla jo nopeesti et sellasta ei voi oikeesti tapahtuu, mut osa on taas hereilläkin aateltuna ihan järkeviä ja ne vois tapahtua, ja niiden tapahtuessa kutsuisin niitä tosielämän painajaisiki.
Viimeyönä näin yhden tälläsen painajaisen, joka vois tapahtuu oikeestikkin, vaikka se onkin epätodennäköistä juuri nyt, mutta täysin mahdollista.
Tässä kyseisessä painajaisessa jokainen aikuinen, johon oon luottanut, lähtee pois mun elämästä. Osa muuttaa pois, toiset vaihtaa työpaikkaa ja niin edelleen. Yksi ainoo heistä(joka oli järkeiltynäkin ainoa joka todennäköisesti tekis mulle niin) anto mulle mahdollisuuden ottaa häneen vielä yhteyttä. Jotenki tuntu ihan hirveen hylätyltä.
"mUTTA KATA EIHÄN TÄMÄ OLE PAINAJAINEN!!!"...
Kyllä se on. Ei ehkä kaikille. Mulla tollanen kääntää veitsiä haavoissa. Tollasestahan on tosi mukava herätä kyyneleet silmissä.
Jätin kertomatta sen osan tuosta painajaisesta jossa paloin elävältä. Että jos yhtään tekee mun painajaisesta painajaismaisemman. Ei mikään tollanen "Palan elävältä" -juttu satuta enää herätessä, vaikka ahdistaisikin, mutta se kaikki henkinen tuska, mitä voin kokea tuon edellä mainitsemani jälkeen on yhtä helvettiä. Varsinkin kun jouduin nähdä unessa menettäväni ihmisiä, jotka oon jo menettänyt. Tätä kirjoittaessakin alkaa itkettää.
Jos vielä mennään siihen, kuinka häiriintynyttä settiä mun aivot oikeesti heittää niin yhdessä unessa mä elin kahdessa eri kehossa ja mut pakotettiin tappamaan itteni kaksoisversio, joka olin siis minä eli tapoin itseni??? Joo, en mäkään ymmärrä.
Yleensä mun painajaiset kuitenkin pyörii juurikin sen ympärillä, että mut hyvinkin karusti jätetään yksin. Parhaimmissa tapauksissa mut hakataan puolikuoliaaksi ja sitten jätetään siihen yksin, jonka jälkeen tunnen tippuvani johonki mustaan ja siel on mulle tärkeitä ihmisiä jotka haukkuu mua ja satuttaa fyysisesti. Enemmän näissä mun painajaisissa ahdistamaan jäävät asiat on ne, mitä koen henkisesti. Se kaikki paha olo, jonka koen unessa tuntuu vierivän todellisuuteen heräämisen mukana. Mä kyllä joissain määrin pelkään antaa ihmisten koskee muhun(tää mun pelko on nyt vuoden aikana kuitenkin hieman pienentynyt), koska mä pelkään niin kamalasti, mutta samaan aikaan mä kaipaan haleja tai ihan vaikka sitä, et mun kädestä otetaan kiinni, koska se auttaa mua erottamaan totuuden harhoista ja muutenkin varmasti tosi useasta ihmisestä tuntuu kivalta, jos kaveri antaa halin. Musta tuntuu epämukavalta päästää ihmisiä lähelle mua. On oikeestaan olemassa vain kourallinen ihmisiä, joiden viereen voisin istua bussissa ilman suurta pelkoa ja ahdistusta.
Näiden omien pelkotilojen takia jos joku ihminen, jota en pelkää on lähellä, niin yleensä kysyn tyyliin "Hei saanko halata sua", koska mä tiedän hyvin, miltä tuntuu, jos joku, jota ei haluais edes viereen istumaan tulee ja halaa.

Mä en oikeesti tiedä, miten päädyin puhumaan haleista, kun mun piti avata tässä sitä, kuinka ahdistavaa settiä mun alitajunta heittää mulle, kun nukun.
Mutta hei, voisin tässä parin aamun ajan alkaa kirjoittaa unet, jotka muistan herätessäni, ylös niin tarkasti kuin vain suinkin osaan.

Taistelen muuten yhä suura ahdistusta vastaan. Mä en saa antaa tän kaiken paskan voittaa mua. Mun pitäis olla vahva, mutta oon tosi heikko ja haavoittuvainen. Itkettää, ahdistaa, paha olla.. Voispa tää paha olo jo helpottua.

Hyvää syntymäpäivää minä!

"Lahjat pakataan
Voisiko ikävän laittaa kääreisiin hoitaviin?
Laulut kuljettaa
Voisiko surukin kullata muistosi viimeinkin?"

Yeet.
Oon tosiaan syntyny jouluaattona, hui. Täytän nyt siis 15 vuotta.

Vähän ahdistaa nyt kuitenkin tää jouluhässäkkä ja kaikki. Kauhee nälkä koko päivän, mut en saa mitään syötyä. Tuntuu, et mikään ei vaan yksinkertasesti mene alas.
On samaan aikaa paha olla ja samaan aikaan niin hyvä olla, että tuntuu pahalta voida pahoin. Niin ristiriitaista, mä tiedän.
Haluaisin, että voisin hyvin. En voi kuitenkaan pakottaa itteeni voimaan hyvin.
Joskus on ihan okei voida huonosti. Ja se mun pitääkin alkaa opetella tajuamaan.
Oon myös hirveen ahdistunut näistä kaikista jouluruuista ja herkuista. Aivot huutaa. Ei saa syödä, ei saa syödä.
Ajatus ei oo mun.
Se on jonkun muun.
Se tulee mieleen.
Ja se ei häviä.
Se pakottaa mut toimimaan niinkuin itse haluaa.
Se ajatus on itsepintainen ja inhottava.
Yritän sulkea sen pois, mutta en onnistu.
Haluaisin ravistella sen irti itsestäni, mutta se ei oo selvästikkään nyt mahdollista.
Joululahjaksi sain esimerkiksi Polar A370 -rannekkeen. Aikaisemmin mulla on tosiaan ollut Polar Loop ranneke.
Mässytin naamaan tän päivän aikana ihan järjettömän määrän suklaata ja kakkua. En vaan kestä itteeni, tää on se mitä häpeen itessäni. Mä sorrun ahmimaan, mä liian usein sorrun ahmimaan. Vaikka mä yritän sopia itteni kanssa, että nyt en ahmi. Vaikka mä päätän, että haluan kontrolloida mun syömistä täydellisesti....
Siltikin sorrun ahmimaan. Kait se on normaali reaktio ihmiseltä, joka panttaa syömistä iltaan asti. Oon tyhmä, tiedän.
Pitäis saada säännöllinen ateriarytmi, pitäis oppia rakastamaan ruokaa, pitää oppia rakastamaan omaa kehoani.
Oon vaan jotenkin loppu ja tuntuu, et en pysty siihen. En just nyt kun ääni huutaa mun pään sisällä sitä, että oon vaan läski paska, joka yrittää puolustautua persouttaan ruualle sanomalla "Kait se on ihan normaali reaktio"...
Tai sit mä yritän kontrolloida itteäni liikaa. Ja kun en saakkaan mistään kontrollia niin hajoan. Kaikki valuu käsistä. Mulle ei loppupeleissä jää mitään.
Toivon yhä, et tää on ohimenevä vaihe.
Jatkan elämääni, pysyn elossa. Ainakin yritän kaikkeni. En voi luovuttaa, en just nyt. Mun pitää rakentaa vahva pohja mun elämälle. Mä en halua olla kenellekkään enää yhtään isompi pettymys kuin oon nyt. Jos kuolisin nyt, olisin kaikkien silmissä iso pettymys. Olisin luovuttaja, se joka ei käynyt taistelua loppuun. Häviäjä. Luuseri.

Paha olla.

Tänään on sellainen päivä, että olisin kuollut mieluummin.

~Kls., Hiljaisuus huutaa

Ikävä raastaa. Mut on hajotettu miljooniin palasiin, joita en saa kasattua. Mulla on juurikin nyt paha olla. Itken, tärisen, tää olo ei mee pois, vaikka kuinka haluaisin. En haluais olla näin heikko paska. En haluais olla näin avuton. Haluaisin, että mulla ois enemmän voimia.

Mä onnistun pitämään itteni kasassa ja sanomaan hyvästit näyttäen vahvalta, mutta heti hyvästien jälkeen mä murrun, enkä saa itteeni enää kasaan. Mä tiedän, että on ihmisiä jotka on tälläkin hetkellä huolissaan musta ja siitä, miten tää kaikki vaikuttaa muhun.

Mäpä kerron teille miten tää kaikki vaikuttaa muhun;

Menin jo ihan paskaks eilen ja aattelin, että tän pahemmaks ei vois enää mennä. Itkin itseni uneen ja heräilin pitkin yötä, mutta lääkkeet väsytti, niin että oli pakko jatkaa nukkumista. Heräsin aina omaan itkuuni. Neljän aikaan aamuyöstä heräsin pirteänä painajaiseen, omaan itkuuni ja paskaan oloon. Tajusin, että uus päivä ei tuonu mulle parempaa oloa. Olin muutenkin ihan järkyttynyt ja pettynyt, en olis halunnu herätä toiseen paskaan päivään. Olisin mieluummin kuollu. Joulu on kohta ja mä vaan itken jonkun ihmisen perään, kun kaikki muut nauttii olostaan ja nauraa. Mulla on vaan aivan jäätävä ikävä. Tuntuu, et ehkä mulla ei edes sais olla näin kova ikävä. Tää ikävä on sitä ikävää, joka tuhoo mua hiljalleen. Syö sisältä päin, vaarallisen hiljaa.

Mun ei tee mieli syödä, ei oo nälkä. Mun ei tee mieli nousta sängystä, ei huvita. Mulla on kylmä. Mä tekisin melkeen mitä vaan et saisin sen vähän paremman olon takaisin. Toivoisin, et tää olis vaan joku vaihe, joka menee ohi. Toivon, et opin elämään tän asian kanssa.

Mutta se ei tuu ikinä poistamaan mun ikävää. Se ei tuu tekemään itkettyjä kyyneliä itkemättömiksi.

Haluaisin sanoa, että oon okei, mutta mä en aio just nyt sanoa niin, koska mä en oo okei. Mä voin huonosti. Mä vaan toivon, et tää menis ohi muutamassa päivässä, että mun ei tarvis kärsiä tästä. Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella. Juuri nyt en vaan jaksais. Haluaisin luovuttaa, mutta en anna itseni luovuttaa.

Ikävä yrittää tuhota mua

So many nations with, so many hungry people
So many homeless scrounging around for dirty needles
On the rise, teen suicide, when we will realize
We've been desensitized by the lies of the world

-Skillet, Looking for Angels

Hmm.. Toi laulu on puhutellut mua tosi paljon viimeaikoina, kun mulla on ollut vaikeeta. Toi laulu puhuttelee mua, kun ikävä kaivertaa ja kun tuntuu, että oon ihan yksin.

Tällä hetkellä mulla on tosi epävarma ja jopa hylätty olo. Mulla on ikävä. Ikävä yhtä mulle tärkeäksi tullutta ihmistä. Ja mä vain voin toivoa, että näen hänet vielä joskus. Toivoisin todella, et nähtäis... Ihan kauhee ikävä jo nyt.

Elämä on kuitenkin täynnä muutoksia. Pitää yrittää oppia hyväksymään niitä ja elämään niiden kanssa. Ihmistä ei kuitenkaan tuu ikinä kukaan toinen ihminen korvaamaan. Sisimpään jää aina ihmisen kokoinen aukko, kun joutuu sanomaan hyvästit. Toivon että nää ei ollut hyvästit. Toivon että me nähdään vielä joskus.

Oon jo itkenyt monta tuntia aiemmin ja itkin taas tänään vähän lisää.

Mä vaan oikeesti toivon, että nähdään jossai vielä...

Luovuin kans tänään osasta mun teristä. Oon ylpee siitä, että annoin ne pois. Haluaisin pystyä heittämään loputkin pois. Jonain päivänä mä en enää tarvi teriä ollenkaan ja voin heittää kaikki menemään!!

Mä oon tässä, mä oon elossa. Mä oon onneksi elossa. Ääni huutaa, että mun pitäis kuolla, että en ansaitse elää, mutta mä en halua kuunnella sitä ääntä! Mä en halua olla luovuttaja, vaikka mulla onkin voimat juuri nyt vähissä, niin en halua luovuttaa nyt. En halua kuolla nyt, vaikka kuinka tekis mieli. Tai sanotaanko, että haluan kuolla, mutta en anna itselleni lupaa kuolla, en anna itseni kuolla. Koska mä taistelen. Oon taistellu tähän asti, mä voin taistella vielä lisää! En halua, että ihmiset ois käyttäny mun tukemiseen aikaa turhaan. Jos ihmiset haluais, että kuolen, niin mun ois jo annettu mennä, mutta koska ihmiset haluaa, että elän ja taistelen tätä paskaa vastaan niin mä oon tässä. En mä ois tässä, jos en ois ikinä saanut apua. En mä ois tässä, jos mua ei ois kuunneltu. Luoja yksin tietää, missä oisin ilman mitään tukea. Mä oon vahva. Mä yritän ymmärtää sen. Ja mä tuun kokoajan vahvemmaksi. Oon ehkä nyt pohjalla, mutta mä en oo kuollut. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Ihmisjoulukuusi liikkeellä pikkujouluissa + paranemispäiväkirja

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin"

-Mielensäpahoittaja

Huh... Tänään onkin ollut taas vähän erilainen päivä. Ja oon taas ollut vähän erilainen ihminen.... eikun... JOULUKUUSI!!!

Mun koululaiset nimes mut joulukuuseksi. Olen nyt joulukuusi, hyvät miehet ja naiset!

Tosiaan, heittelin mun päähän pattereilla toimivat LED-valot. Ja ihan rehellisesti sanottuna, tää oli mun paras idea koko vuonna!!

Sain ihan hirveesti kehuja näin "kekseliäästä kampauksesta". Mä vielä aamulla mietin, että kehtaanko laittaa ja mä sit päätin että jos en laita nyt, niin en voi tehdä tätä ikinä. Niimpä minusta sitten tuli ihmisjoulukuusi!!

Nää pikkujoulut oli mun viimeset pikkujoulut tässä koulussa. Vähän harmittaa, mut tein ittelleni onneks näistä pikkujouluista ikimuistoisen olemalla ihmisjoulukuusi.

(Okei hei, älkää laskeko, monestikko sanoin "ihmisjoulukuusi")

Siinä on ihana Elluliina ja minä aka ihmisjoulukuusi kattomassa koulun kanssa Mielensäpahoittaja-elokuvaa! Mun mielestä kyseinen elokuva oli surullinen(ja väsyttävä).

Elokuvan jälkeen Elluliina meni oman luokkansa kanssa jonnekkin (kirjastolle kait?) ja mun luokkalaiset valtas liikuntasalin. Oltiin siellä salissa sitten pimeäpalloa ja puhuttiin feminismistä. Pari kertaa sain puoli sydänkohtausta kun se, joka oli polttajana pimeäpallossa, tuli mun taakse, tai tuli mua kohti tai tuli mun eteen. Tuntu sellanen ikävä tunne rinnan alueella ja menin ihan paniikkiin, kiljuin, ja juoksin nopeesti muualle. Asiaa ei auttanu se, et jos olin joidenki muiden kanssa samassa piilossa ja se polttaja tuli meidän taakse ja säikäytti meidät, koska tottakai sillon kaikki kilju.

Jokohan oon jaaritellu tarpeeks kauan pikkujouluista? Toivottavasti, koska siirryn nyt puhumaan siitä, mikä on paranemispäiväkirja!

Paranemispäiväkirja on tosiaan sellanen päiväkirjan tapanen, mun tapauksessa vihko, johon kirjataan huonoja ajatuksia, hyviä ajatuksia, omia ajatuksia, ulkopuolisia ajatuksia, mutta ennenkaikkea sinne puretaan omaa oloa, tarkoituksena kirjoittaa itsensä lähemmäksi terveyttä. Tarkoituksena purkaa se olo, joka velloo isona mustana massana sisällä.

Jotkut kirjaa myös lääkityksen paranemispäiväkirjaan. Oon itse tuota harkinnut, mutta päädyin olemaan tekemättä sitä. En koe mitenkään tärkeäksi seurata sitä, mitä lääkkeitä syön. Koen enemmänkin tärkeäksi purkaa mun oloa sinne. Kirjoittaa paranemispäiväkirjaan iloja ja suruja. 

En oo tätä paranemispäiväkirjan kirjoittamista kovin pitkään vielä tehnyt, mutta luoja se tuntuu hyvältä kun voin kirjottaa mun olosta edes jonnekkin täysin rehellisesti. Suosittelen kokeilemaan, jos yhtään tuntuu siltä!

Ja hei, mä lopettelen tän postauksen tähän. Toivottavasti nähdään seuraavan postauksen parissa!

Jaksan hymyillä raskaan päivän jälkeen

Oops, raskas päivä takana. Oon ihan loppu. Oon itkeny, oon nauranu. Oon voinu hyvin, oon voinu huonosti.
Tällä hetkellä, mulla menee ihan ok. Pärjään ainakin toistaiseksi. Mä vihdoinkin hyväksyin pari asiaa elämässä.
Tän päivän tapahtumista on vaijee kasata lyhyttä ja ytimekästä raporttia, mutta päällimmäinen fiilis on hyvä. Oon saanu tänään huomata, että en oo täysin turha.

Ja hei - mulle tuli tänään postissa jotain muuta, kuin laskuja!! Aloin itkemään, kun näin sen paketin. Oon niin liikuttunu, että Lily muisti mua lahjalla näin jouluna. Lily on tosiaan yks mun kaveri, jonka oikee nimi ei oo Lily, mut käytän hänestä nyt nimeä Lily. Lily on yks mun parhaista kavereista ja mulla on kova ikävä häntä. Terveisii sinne etelään. Oot ihana.

Listaan nyt taas hyviä asioita mun elämässä - ja luoja - näitä nyt riittää pidemmäksi listaksi

•Mun kissa, joka on mulle rakas
•Kaikki mun kaverit
•Kaikki ne, jotka on tukenut mua joskus
•Mun S E R K U T!!!
•R-vika, joka tekee mun puheesta ainutlaatuisen (hei, tää on asia josta oon vasta oppinut ja opetellut pitämään itsessäni)
•MAALAAMINEN
•Piirtäminen
•Valokuvaaminen
•BLOGGAAMINEN
•Parantumispäiväkirjan kirjoittaminenkin on tuonut mulle hyvää oloa
•Simpsonit
•S U K L A A
•Se, että tiedän olevani tärkeä
•Se, että mä oon motivoitunut parantumaan
•KIRJAT, LUKEMINEN, KIRJAT, LUKEMINEN, KIRJAT, LUKEMINEN, KIRJAT, LUKEMINEN..!!!!!!!!!!!!!!
•Ihmiset, jotka jaksaa kuunnella mua kun mulla on paska olla
•Tää uus vertaistukiryhmä, jossa oon wapissa(tuonut paljon motivaatiota ja siel ilmapiiri kannustaa paranemiseen)
•Yritän opetella hyväksymään itteni
•Uudet ihmiset joihin oon tutustunu
•Tää samainen jo aiemmin mainitsemani Lily, joka jaksaa kuunnella ja tukea ja jonka oon tuntenu jo monta vuotta
•Mulla on kahvinkeitin
•Ja suodatinpusseja
•Ja kahvinpuruja
•Ja vedenkeitin
•Ja teepusseja
•Ja meidän jääkaapissa on pepsiä
•Mulla on myös rahaa suklaaseen, joka on hyvä juttu
•Haluan auttaa muita

Yritän huomiseks kirjotella postausta siitä, mikä tuo tuollainen "Parantumispäiväkirja" oikein on!!

Toivottavasti Lucia ei ollu huumeissa

Yeeeet, se olis torstai, joulujuhla ja Kata lucianeidoista toimittamassa rauhan virkaa. Tosiaan, oon rauha. sYTÄN RAUHAN KYNTTILÄN. tUON RAUHAA, SINNE, MISSÄ ON SOTA, SINNE MISSÄ ON IHMISTEN KESKEN RIITAA JA TOINEN TOISENSA SORTAMISTA. sYTYTÄN RAUHAN KYNTTILÄN RAUHATTOMAAN IHMISSYDÄMEEN. mAASSA RAUHA JA IHMISILLÄ HYVÄ TAHTO.
Okei, okei, joo. Me siis esitettiin toi Lucia-kuvaelma joulujuhlassa tänään, koska no, on Lucian päivä. Loogista? Ei minustakaan. :)

Me oltiin the 2k16 vuoteen jäänyt xXLuciaGäängXx. Oon muuten tässä kuvassa tuo yksinäindn vähän kauempana muista. *dab*

Juhlassa tosiaan tapahtu pari pientä "tapaturmaa", mutta meidän Lucia kuvaelma meni kyllä mainiosti.
Esimerkkinä nyt pari tapahtumaa;
Tultiin pois salista. Esitys meni hyvin. Mentiin pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. EIKÖS YLI PUOLET MEISTÄ LUCIA-NEIDOISTA OLLUTKIN PUOLIALASTI KUN PIENET OPPILAAT TULI SINNE HUUTAEN "ME TULTIIN NYT HAKEMAAN PATJOJA!!!" JA JÄTTI SEN OVEN AUKI. NIINKU IHAN OIKEESTI HEI. Tässä tilanteessa ittelle tuli vaan mieleen vetää se melkeen pois päältä otettu mekko takas päälle, aivan kuten kaikki muutkin, ja sitten ruveta nauramaan. Nauru parantaa trauman. Jotkut oli siel ihan oikeesti pelkillä alusvaatteilla ja jäi vaan tuijottaa sitä avonaista ovea saliin, mistä juhlayleisö kauniisti katseli meitä. Okei, en edes tiedä, näkikö kukaan meitä, ei varmaan, mutta silti mua(ja meitä kaikkia) nolotti ihan hirveesti. Jos mua nolottaa jokin asia vähän niin en ensimmäisenä ala nauramaan, mutta nyt jotenkin toi tilanne oli vaan niin nolo, että oli aivan pakko ruveta kauheaan nauruun samantien. NE JÄTTI SEN OVEN AUKI NE JÄTTI SEN OVEN AUKI NE JÄTTI SEN OVEN AUKI... JÄLKIHYSTERIA ISKI.
Toinen katastrofitilanne kävi siinä, kun mentiin onnellisina ihan salin perälle istumaan ja sit lopulta alettii levottomina kuljeksia siel takana. Ja sit ykskaks alettiinki tanssia. Ja säädettii jotain turhaa. JA MUN LUOKANVALVOJA LOI MEIHIN "Joudutte huomenna puhutteluun" -KATSEENSA. Siis ihan oikeesti!! Mitä ihmettä? Kukaan ei ees nähny meitä. JA EI SIINÄ VIELÄ KAIKKI... Me revettiin nauramaan. Ja mun luokanvalvoja silmäili meitä kahta kauheammin. Niinkun ei tää nyt voi mennä taas tähän.


Kuitenki, oon täällä. Oon hengissä. Toivottavasti. Pitääpä muuten tarkistaa pulssi, et voidaan olla varmoja asiasta.
Tänään on kyllä ollut vähän hulivilihopsansaa -tyyppinen päivä. Oon TOSI väsynyt mut se ei saa nyt haitata. Pahoittelen epämukavaa tai myötähäpeää herättävää lukukokemusta. Taino, jos ymmärtää mun väsyhuumorin päälle niin saattaa tätä olla ihan hauskakin lukea.


Mulla on ollut tänään kyllä levoton päivä taas vaihteeks. Ahdistaa, kävelen levottomasti ympäriinsä, oon jatkuvasti pesemässä käsiä... Ja kaikkee mahdollista.
Hajottaa tää kaikki paska mun elämässä ihan liikaa. Oon tänään syönykkin ihan liikaa. Yritän olla edes ylpeä siitä. Vaikka mua ahdistaa. Ahdistaa niin jäätävästi. Ahdistaa tää kaikki.
Yhä, mä haluaisin vaan pysäyttää ajan tähän, nyt, juuri tähän hetkeen. En halua antaa ajan valua eteenpäin. MÄ EN HALUA KOHDATA AIKAA JOULUN JÄLKEEN. MÄ. EN. HALUA.
MÄ OON ITKENY TÄN TAKIA MONTA TUNTIA, MÄ OON JÄTTÄNY MENEMÄTTÄ KOULUUN ETTÄ VOIN ITKEÄ MONTA TUNTIA JA MIKÄÄN EI HELPOTA AHDISTUSTA TÄSTÄ.
Ehkä mun pitäis vaan yrittää hyväksyä pienet muutokset elämässä.

Oon varmaan taas lihonu, hupsista

Ajatukset ei pysy hallinnassa. Mä oon tänään syöny varmaan viiden ihmisen edestä, mikä on ironista, koska oon ollut aika lailla viimeset päivät vettä ja korppuja -taktiikalla. Vanhemmat siis raahas mut kaupunkiin ja tottakai mä sitten kaapunkiin päästessäni alan ahmimaan. Huono omatunto tästä. Näinä hetkinä tekis mieli oksentaa. Näinä hetkinä kyseenalaistaa oman olemassaolonsa. Näinä hetkinä sitä miettii kuinka bulimikolta kuulostan. Ja näin sivuhuomautuksena foliohattupäille;
Mulla ei tietääkseni ole bulimiaa.

"Tänään on sellainen päivä, että pelkään itseänikin.
Ei se minua saa, ei taipumaan.
Olen hiljaa, mutta hiljaisuus huutaa."
-KLS., Hiljaisuus huutaa

((Tuon kuvan otin kun olin isovanhempien kanssa kaupungissa perjantaina))

Musta tuntuu jotenkin siltä, että oon vaan iso pettymys ja että en osaa mitään.. En osaa edes laihduttaa. Sorrumpa aina siihen ahmimiseen. Tuntuu, että oon tätä menoo parin päivän päästä sellanen jalkapallokentän kokonen, enkä pääse enää ovesta ulos. Ei kyllä sillä, että haluaisin(!!) lähteä mun huoneesta johonkin, missä saisin clostridium tartunnan. 

Joo, mä tiedän, kuulostan typerältä kun puhun laihduttamisesta ja hygieniasta sun muusta, mutta MÄ OLEN SAIRAS. Joo, se ei oikeuta mua tekemään ja puhumaa paskoja asioita, mutta se on hyvä tiedostaa, että mä en meinaa näitä asioita pahalla ketään kohtaan.

Miten käyttää julkisia vessoja, kun haluaa oikeasti vain pestä kädet, mutta ei osaa selittää vanhemmille että haluaa pestä kädet;

-mene vessaan

-seiso siellä laskien noin 60 sekuntia

-vedä vessa, kyynärpäätä käyttäen

-avaa ovi, varo koskemasta lukkoon ja kahvaan paljain käsin, koska et halua clostridium-tartuntaa

-mene pesemään kädet huolellisesti(muista levittää saippua hyvin erityisesti nivelien alueelle!!)

-sulje hana kyynärpäällä

Taino. Tää on se, mitä mä teen, vaikkakin joudun pesemään käsiä lyhyen aikaa, sillä en halua pitkiä katseita muilta ja erityisesti en kaipaa katseita mun äidiltä, joka ihmettelee kaikkea, mitä teen.

Älkää muuten sanoko, että oon ainoo, jolle kauppojen meikkitesterit on iso pelko. Niitähän ei puhdisteta ikinä ja sinne menee aivan järkyttävästi bakteereja. Tuntuu kamalalta aatella ees koskee niitä testereitä.

Joo mitäköhän taas selitän.

Osaan taas olla taitava...

Yhh... Joulukuu on alkanut ja onkin alkanut todella haikeilla fiiliksillä. Pikkusen pistää kyllä muutamat asiat ketuttamaan.
Mulla on muuten tässä kuussa synttäritkin. Niinkun oikeesti? Onko tää joku vitsi? Kuukaudesta on tulossa vuoden huonoin kuukausi ja samaan aikaan mä en halua että tää kuukausi vaihtuu tammikuuhun.
Tammikuu tulee olemaan täynnä uusia alkuja, monella tapaa uusia. Täynnä mulle tuntemattomia ihmisiä, itkua ja huutoa, asioiden kertaamista ja paljon muitakin asioita joista mulla on pienet negatiiviset fiilikset.

Alotin tossa viimekuun puolella kirjottaa ns. "Parantumispäiväkirjaa" ja oon nyt muutamaks päiväks sen unohtanu, hups. Pitää varmaan ottaa kynä käteen ja alkaa kirjottaa lisää.  Huomasin heti, että asioiden laittaminen paperille auttaa mua paljon.

Äiti ainakin yritti varata mulle huomiselle aikaa kouluterveydenhoitajalle.
Tästä päästäänkin aasinsillan avulla tähän;

Joo, kyllä, mun kädessä on epämääräisiä hiertymiä, jotka synty hyvin epämääräisellä ja epähygieenisellä tavalla ja hiertymien sisällä on kymmenittäin, ei varmaa ihan sadoittain, pieniä kiven tapasia juttuja(en tiedä miten ne pääsi hiertymää noiden sisälle). Ton kuvan otin sillon, kun nää oli tuoreita, pari tuntia ja ne alko märkiä jotain epämäärästä nestettä, mun käsi turpos lisää tuosta, mitä se kuvassa on turvonnut, ja muuttu harmaaks(???). Turvotus ei oo vieläkään laskenu, hiertymiä kuumottaa ja ne on kyllä harvinaisen kipeitä. Ei kestä edes vettä laskee tohon päälle, koska ne alkaa välittömästi sitten märkiä jotain nestettä(kudosnestettä luulisin??). Harmaa mun käsi ei enää(onneksi) oo.
Ainiin - näiden hiertymien synnystä sen verran, että saatoin ehkä lyödä käteni astetta lujempaa teinään, jonka materiaalia en tiedä, joten sanon sitä tiiliseinäksi. Todennäköisesti jotain betonin tapaista, eikä oo tiiltä kyllä missään kohtaa nähnytkään, mutta en halua puuttua pieniin sivuseikkoihin.
Meillä on siis saunassa yhdellä seinustalla, missä savupiippu asia menee, aivan järkyttävän näkönen seinä, joka tosiaan muistuttaa materiaaliltaan jotain betonimaista. Joku viisaampi voi tulla sanomaan, mistä moinen seinä mahtaa olla tehty. Siihen kämmenselkäni löin ja vetäsin sitten vielä nopeasti alaspäin aiheuttaen ittelleni noi hiertymät.
Tähän väliin jokanen voi taputtaa mulle. Oon kyllä taidokas ja multa voi aivan kaikkee odottaakkin, vaikkakin tää on asia, jota ei ehkä ihan heti multa odottais.
Oppikaa jotain multa;
Älkää tehkö näin perässä. Se ei oo millään tapaa mukava tai hyvä juttu.

Tähän väliin sellanen tieto, että mulla tosiaan on Fazerin suklaajoulukalenteri, joka toimittaa joulukalenterin virkaa.
Tein sellasen pienen huomion, että suklaa on harvinaisen kallista siinä kohtaa, kun sen ostaa joulukalenterin muodossa.
Voinkin kätevästi tuon kalenterin avulla tehdä nopean laskutoimituksen siihen, montako päivää mun synttäreihin on.

Asiasta pihviin aattelin tässä jokin aika sitten, että pidän kaverisynttärit juomattavasti aiemmin, kuin mun oikeet synttärit on. Yritin kutsuu mun synttäreille porukkaa, mutta kukaan ei oo ilmottanut pääsevänsä.
Ihan vähän pisti eilen itkettämään, kun suurin osa ei vaan vadtannu mulle mitää, ja yhellä oli hyvä tekosyy jättää tulematta. Vietinkin viimeyön painajaisten kera, joissa oli tää päivä jolle olin kutsunu kavereita meille kylään, olin leiponutkin paljon kaikkee, mut loppujenlopuks kukaan ei edes tullut sinne paikalle. Siitäkin painajaisesta heräsin sitten omaan itkuuni, tottakai.
Joskus en ymmärrä, että miten näin pienet ja asiat, joista en voi olla vielä edes varma, voi satuttaa. Jää nähtäväksi, vaivautuuko kukaan välittämään musta sen vertaa, että vaivautuu paikalle.. Pelkään pahoin, että kukaan ei oo tulossa.

Jotenkin tuntuu, että tää kuukausi tulee olemaan aivan järjetön katastrofi. Ei oo hyvin ainakaan alkanut. Oon liikkeellä loputtoman suuren ahdistuksen ja yksinäisyyden kanssa.
Yritän jatkuvasti muuttaa asioita itessäni, et mut hyväksyttäis.
Yritän olla sopiva. Yritän sopia siihen täydelliseen muottiin.
Tää aiheuttaa mulle paineita ja tiedän, että mun ei pitäis tehdä tätä, mutta kaipaan hyväksyntää. Haluaisin olla, kuten ihmiset, jotka hyväksytään. Mä - mä oon vaan tällänen paska. Yksinäinen paska.
Ehkä mun pitäis olla laihempi? Kauniimpi? Ennenkaikkee mun pitäis olla täydellinen.
Mutta en tuu ikinä olemaan täydellinen.
Kaikki mun ihmissuhteet valuu käsistä, koko mun elämä vaan menee, enkä mä pysy enää peräsä. Mä kasvan, mua ahdistaa, mun ympärillä kuuluu ääniä ja ajatuksia, jotka ei oo totta tai mun omia. Mun lääkkeet lihottaa, mun pitää syödä lääkkeitä, ettei mun hulluus paistais niin päivänselvästi läpi, mun elämä menee alamäkeä, oon veneessä, jota ei enää ees oo, vaan se on jo uponnut ja mä sen mukana.
Haluan saada kontrollin edes jostain asiasta ja mä oonkin alkanut kontrolloida mun syömistä entistäkin enemmän. Puhuinkin siitä jo tänviikkoisessa tapaamisessa erään hoitohenkilön kanssa(rakastan epämääräisiä termejä). Jäi sellanen olo, että tätä mun juttua ei oteta ihan tosissaan.
Voiko se olla sitä, että mä oon näin avoimesti hullu? Sitä, että en yritä niin kovasti piilottaa mun omaa hulluutta, vaikka mun varmaan pitäis?
Mä en edes tiedä enää itekkään, oonko edes todellinen. Onks tää maailma, jossa elän totta?

Kuulumisia ja vanhoja nukkekuvia

"Laula kanssani laula vaan, laulumme parantaa. Kaikuu läpi vuortenmaan, pelkomme kaikkoaa. Laula kanssani laula vaan, hurmuri laulattaa. Kaikuu se läpi vuortenmaan, sammu ei milloinkaan"

-Hurmurin laulu (SAVE)

Mun vointi on tällä hetkellä tosi ailahtelevaa ja nukkumattomuus hajottaa aivan valtavasti. Oon joko yliaktiivinen tai sitten niin väsyneen oloinen, että voisin nukahtaa seisaalleni. Mulla ei nyt mene mitenkään kovin kiitettävästi. Jotenkin en vaan jaksais enää mitään. Oon kokoajan avautumassa mun olosta jollekkin. Tuntuu, et mä vaan karkotan kaikki ihmiset mun ympäriltä sillä että voin paskasti.

Mun mielestä on kyllä todella ihanaa, että jotkut jaksaa näyttää sen, että välittää musta. Mulle merkitsee paljon jotkin ihan pienetkin jutut... Mua ahdisti eilen semi paljon, mutta jotkut ihmiset teki mun päuivästä paremman hyväntahtoisuudellaan ja olemassaolollaan. En vois olla kiitollisempi.
Jotenkin tuntuu tyhmältä voisda näin pahoin... Satutanko mä mulle tärkeitä ihmisiä sillä, että voin huonosti? Onko musta vaivaa? Tuntuu, että mä en sais voida huonosti. Kaiken pitäis olla jotenkin erittäin hyvin, mutta ei vaan ole. Mun elämässä on monia sellasia asioista joista oon kiitollinen, mutta tuntuu niin turhauttavalta kun se ei riitä mun onnellisuuteen. Mä syytän itteeni siitä että oon näin paska ihminen. Miksen mä vaan vois osata nauttia elämästä?

Haluaisin olla terve. Sitä mä todellakin haluaisin olla. En halua tuottaa pettymystä, en mä halua olla luovuttaja. Mä haluan uskoa siihen, että paranen. Mut jokin tuntuu syövän mua pala palalta pois tästä maailmasta. Mut mä en haluais luovuttaa. Mä haluaisin selvitä ja olla täällä terveenä auttamassa niitä, joilla on ongelmia.
Mutta niin, enhän mä näistä asioista päätä. En mä vaan päätä "hei nyt mä oon terve" tai "hei nyt mä oon sairas" . Kukaan ei valitse itselleen sairautta. Kukaan ei voi noin vain valita sitä poiskaan. Ehkä mä vielä jonain päivänä oon oikeesti terve. Se ei oo tänään, eikä se oo huomenna, mutta toivon, et se päivä koittais vielä joskus.

Näin asiasta kukkaruukkuun, mun painajaiset vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Loppua ei näy. Mulla oli joskus nuorempana usein painajaisten aiheena sillalta tippuminen ja pelkäsinhän mä sitte ihan himona kaikkii siltoja jne.. En oo nyt kuitenkaa pitkään aikaan nähny painajaista johon ois liittynyt millään tapaa silta ennen kuin  tää yks mun lapsuuden painajainen päätti palata takaisin (niinku what is life) ja vähän lisää karuutta siihen painajaiseen oli mukaan kyllä tullu.
Kyseisessä painajaisessa olin meidän vanhassa talossa. Juoksin ympäri meidän vanhaa taloo ja aattelin juosta meidän suihkun läpi. Tähän väliin pieni "pohjapiirros" meidän vanhan talon sauna/suihkutiloista. Menin sinne sisään siinä unessa tosiaa tosta ovesta johon heitin punasen nuolen.

Joo hei mä en tiedä miksi mä piirsin ton paintilla ja hiirellä, vaikka mun wacom oli tossa vieressä ja olisin voinu käyttää piirrustusohjelmaa josta oon maksanut ihan rahaa.
No, anyways, mä menin tonne sisään, mutta kun avasin oven niin olinkin yhtäkkiä heiluvalla riippusillalla. Siellä alla oli sellanen musta pyörre, enkä mä nähny kunnolla et mitä siel alhaal on, koska se pyörre oli legit musta. Siellä tuuli aivan jumalattoman lujaa. Mä lähdin käveleen sitä siltaa eteenpäin silmät kiinni aatellen et mun pitää päästä pois. Muta haha, mähän törmäsin johonkin. Johonki tosi iljettävän tuntuseen. Avasin mun silmät ja näin jonkun hirtettynä. Aloin kattoo ympärilleni ja näin ympärilläni paljon ihmisiä, tuntemattomia ja mulle tosi tärkeitäkin. Menin ihan paniikkiin ja aloin itkeä. Mulla oli sellanen tunne, että ne kaikki oli itse hirttäytyny sinne. Että ne oli joutunu samaan paikkaan kuin mä ja ei ollut kesstänyt sen paikan karuutta. Tässä vaiheessa joku musta hahmo tuli mun luokse ja tökkäs mut alas sieltä sillalata, suoraan siihen mustaan pyörteeseen... Mä kiljuin. Ja mä en tiennyt, että kiljuin oikeestikkin, mutta mähän heräsin siihen että itkukiljuin mun huoneesa.
Painajaiset on pelottavia. Toi ei todellakaan oo pahimmasta päästä. Toi painajainen on vielä aika kevyt, mutta joskus mun alitajunta heittää mulle todella häiriintynyttä settiä. Viitaten vaikka niihin käsiin, jotka tulee kaikkien seinien ja esineiden läpi. Löysin yks päivä YouTubesta vahingossa yhden semi yleiseksi levinneen videon, joka antaa osviittaa siitä, kuinka kamalalta sellanen näyttää. Linkkaisin sen videon tähän muuten kyllä, mutta en vaan halua, että kukaan menettää yöuniaan sen takia, joten jos kiinnostaa niin käykää omalla vastuulla ihan itse etsimässä. Ehkä löydätte sen, ehkä ette. Toivottavasti ette. Sen verran häiriintyneen näköstä juttua kyllä.

Mun on pakko mainita se, että toi käsi juttu on miljoona potenssiin roskakori pahempi nähdä hallusinaationa, kuin unena.

Hallusinaatioista puheenollen, mä en tiedä miks nää jotkut äänet ja harhat on vaivannut mua niin pitkään, enkä oo puhunut niistä oikeestaan kenellekkään. Mun vanhempia ei ees kiinnostanu kun mä lapsena väitin että pistorasia puhuu. Varmaan ne aatteli, että mä huijaan, mutta mä oikeesti luulin (ja kuulin) pistorasian puhuvan mulle. Tässä taas huomaa sen, että lapsena usein psykoottinen oireilu menee vaan huomion haun piikkiin. Oon legit katkera siitä, että kukaan ei ikinä uskonu mua... Ei silloin kun näin jonkun murtautuvan meidän taloon, ei silloin kun kuulin ääniä, ei silloin kun nmäin harhoja, ei silloin kun näin venäläisiä sotilaita meidän etupihalla(näin btw asutaan ihan korvessa ja meidän pihal ei legit menny ketää) ja muuta creepyy mieltä järkyttävää settiä. Mä oon elänyt pitkään niin, että tunnen itteni epätodelliseksi. Mulla on yhä usein sellanen olo, että mä en ole tässä. Sellanen olo, että mä en elä. Ulkopuoliset ajatukset ja äänet tunkeutuu mun päähän, eikä ne todellakaan oo mun ajatuksia. Mä en tunnista niitä ääniä ja ajatuksia mun omiksi.

Uniongelmia ja painajaisia

Ei oo kovin kiva tunne, kun on monta unetonta yötä ja sit sen kerran kun saa unta näkee painajaista.
Mulla on nyt alkanu toistuu sellanen painajainen, jossa käsiä vaan alkaa tulee seinien ja muiden esineiden läpi ja ne ottaa musta kiinni repien samalla mua eri suuntiin. Siitä painajaisesta herään yleensä mun omaan kiljuntaan tai itkuun. Muutaman kerran oon kans onnistunu näkee ton käsi asian hallusinaationa. Se on pelottavaa, kun ei tunnista todellisuutta ja harhoja.
Monet mun painajaiset sijoittuu kuitenki seksuaalisen hyväksikäyttöön, hukkumiseen, psyykkiseen väkivaltaan jne jne. En tiiä miks ylipäätään näen näin paljon painajaisia.
Yks painajainen on kulkenu mun mukana jostai 5-vuotiaasta asti. Siinä minä seison joidenkin mulle tärkeiden ihmisten kanssa rivissä ja meitä yksitellen ammutaan sellasiin kohtii, et ei kuolla heti. En ikinä näe ampujan kasvoja, ne näyttää sumeilta.
Yllättävän usein mua yritetään tavalla tai toisella tappaa tai muuten satuttaa mun unissa. En ymmärrä mun unia. Voisko huono itsetunto heijastua tällä tapaa vai mikäköhän tää juttu on?
Mä tosissani mietin, et oisko mitään asiaa, jolla sais painajaiset loppumaan ja mun yöunet palaamaan. Nukun jonkin verran nyt, kun syön kahta iltalääkettä, mutten vieläkään tarpeeksi.
Nyt, kun mulle tuli uusi iltalääke niin vanhahan lopetettiin ja menetin heti kaikki yöunet ja legitisti en nukkunut öisin ollenkaan. Mulle onneksi nostettiin se vanha lääke takas tän uuden rinnalle niin nyt nukun taas johonkin. Sain sen lääkkeen lopettamisesta myös jotain vieroitusoireita. Parempi näin, et syön sitä vielä ainakin toistseks tän uuden lääkkeen rinnalla. Ei se oo kovin kivaa puuhaa valvoo monta yötä putkeen. En suosittele kokeilemaan valvomista.
Lääkkeiden väsyttävä vaikutus on jotenki tosi lamaannuttava ja tuntuu niinku puol päätä ois vaan tyhjää. Silmät meinaa painua kokoajan kiinni ja meinaan nukahtaa tähän samalla kun kirjottelen tätä. Taidankin tästä mennä nukkuun, ei mun ajatus enää kulje sen vertaa et saisin tähän ees mitää enää selitettyä.

Mä oon tässä vielä huomennakin

Oon ottanut niin järkyttävästi takapakkia paranemisen kanssa. Mä en todellakaan tiedä, että mikä muhun meni eilen. En jaksa selittää sitä juttua enää kertaakaan, mutta sanottakaan sen verran, että oon yhä lievästi järkyttynyt. En tienny, et oon kykenevä tekemään ittelleni mitään sellasta.
Mulla on kuitenkin olemassa unelma, jota kohti haluan kivuta. Mä en halua luovuttaa. Siltikään mä en osaa sanoa, että oonko mä kykenevä selättämään mun ongelmia. Oon niin monimuotoinen kävelevä ongelmakasa, että en tiedä, mistä mun pitäis lähtee ees purkamaan tätä kaikkea. Joskus kuitenkin tuntuu, että mikään ei auta, mutta joskus tuntuu ihan hyvältäkin. Mä en oikeesti tiedä, mitä vikaa mussa on. En vaan pysty näkee itteeni positiivisella tavalla. Mua ahdistaa aivan järkyttävästi syöminen, koska mä pelkään, että lihon.


Hmm...
Mulle on myös tapahtunut viimeaikoina paljon hyviä asioita. Mun ympärillä on tällä hetkellä paljon hyviä ihmisiä ja mä oon onnellinen siitä, että näin on. Mä oon jollain tapaa onnellinen ja jollain tapaa mua ahdistaa. Mun pitäis varmaankin olla onnellinen. Jotenkin onnellisuus tuntuu väärältä ja ei-ansaitulta... Toisaalta tällähän mä istun käsi sidottuna taistelemassa hallusinaatioita ja keskittymisvaikeuksia vastaan. Oon jotenkin todella levoton. Mun on pakko tehdä kokoajan jotain. pelkään, että jos en kokoajan tee jotain niin menetän mun tajunnan. Pyörtymistä mä viimesenä tässä kaipaisinkin.

Mä kyseenalaistan itseni. Mä en aina tunne eläväni. Mulle vaan tulee aina välillä sellanen leijuva olo. Se ei oo mitään kovinkaan mukavaa. Jotenkin vaan tuntuu niin epätodelliselta. Koko maailma vaan tuntuu yhtäkkiä pysähtyvän...
Monesti sellasen laukasee jokin asia, joka muistuttaa mua menneisyydestä. Mä en oikeesti tiedä, mitä tehdä. Tää on kamalaa, enkä oo viiden vuoden aikana saanut mitään kunnon selitystä tälle tunteelle. Kyllä mä alan oppia elämään tän kanssa, mutta olis oikeesti kiva tietää, mistä tää tällänen oikeesti johtuu...

Mitäköhän mä taas teen. Mä en saa kasattua nyt enää millään mun ajatuksia. Oon kertonut niin hajanaisia asioita nyt... Jotenkin tää kaikki vaan tuntuu hajottavan mua, mutta samaan aikaan mulle on tapahtunut paljon eheyttäviäki asioita.

Mä vaan toivon et voisin joskus olla terve.

Oon jaksanut pitkään ja nyt en taas

Mun aivot ei taaskaan toimi. Lagaan. Dataan. Syön mynthoneita ja yliannostan purkat, koska en jaksa pestä hampaita. En tee mitään järkevää. Tbh mä tökkäsin lusikan, jolla söin muroja, kynätelineeseen ja aattelin tosissani, että se on hyvä siinä. Nyt vaan katon tota lusikkaa ja mietin että mitä mun aivoissa liikkuu... Sahanpuruja kenties? Maitoa? En kyllä yhtään ihmettelis, vaikka mun ajatukset oiskin maitoa tai vaikka purkkaa. En saa todellakaan mitään järkevää aikaseks.
En jotenkin jaksais. Oon väsynyt tähän kaikeen paskaan mun elämässä. Haluaisin vaan työntää kaiken hetkeks nurkkaan ja elää onnellista ja vapaata elämää, mut mä en voi. En kykene. En kykene siirtymään elämässä eteenpäin.
Mun mielestä on rasittavaa, että joudun kokoajan olla ihmisten keskellä. Ihmisiä siellä, ihmisiä täällä, ihmisiä tuolla. ANTAKAA MULLE RAUHAA. Ahdistaa. Mä kyllästyn ihmisiin nopeasti. Hyvin nopeasti. Roiku mussa tarpeeks kauan kiinni niin en halua enää nähdä sua ikinä. Mä tarviin oma rauhaa. En vois ikinä kuvitella tällä hetkellä ainakaan asuvani kaverin kanssa samassa asunnossa. En edes kestä nähdä ihmisiä viitenä päivänä viikossa koulussa, niin miten voisin elää 24/7 jonkun kanssa? En mitenkään... Tottakai on ihmisiä, joiden seurassa pystyn olemaan pidemmänkin aikaa, mutta ne on kaikki mun sukulaisia.
Jos joku tuijottaa mua samalla kun syön, niin voit olla varma että en syö. Mä en syö kun mua tuijotetaan. Mä en tee mitään, kun mua tuijotetaan. Jos vaikka matematiikan opettaja tulee katsomaan, oonko tehnyt laskuja niin automaattisesti peitän vihon mun käsillä ja hiusten avulla, ja joskus pidän tehtäväkirjaa vihon päällä. Tää sama kaikilla muillakin tunneilla. Pahin tilanne, jonka voin kuvitella on se, kun opettaja suurinpiirtein repii multa sen vihon pois ja tarkistaa, oonko tehnyt jotain väärin. Yksikin virhe, niin opettaja sanoo siitä. Yksikin huomattu virhe, niin mä alan itkeä. Mä tunnen itseni jo valmiiksi pettymykseksi, älkää antako mulle lisää syitä siihen, miksi olisin vielä enemmän pettymys ja epäonnistunut.
Mä en oikeesti jaksa. En vaan jaksa. Oon niin loppu tähän kaikkeen paskaan. Oon niin loppu etten enää millään meina jaksaa tehdä yhtään mitään. Mun on enää vaikee keksii mitään kirjotettavaa mun olosta. Alan vaan toistaa itteeni ja sitä, että voin huonosti. Mutta ei mun elämässä oo kaikki niin huonostikkaan. Joskus tuntuu, että mulla vaan pitäis olla kaikki erittäin hyvin ja se on väärin, että voin huonosti. Niinkin juuri, että mulla ei oo oikeutta voida huonosti.
Kuitenkin, kun katon itteeni peilistä, niin nään siellä jonkun, joka on epäonnistunut, pettymys, joku, joka ei ollut ikinä tarpeeksi hyvä. Joku, joka ei ikinä riittänyt itsenään. Näen jonkun, jolla on suuri tuska yllään. Näen peilistä idiootin, liian lihavan, tytön, joka hymyilee viimeisillä voimillaan. Näen jonkun todella kärsineen ja väsyneen, mutta jonkun, joka haluaa parantua. Jonkun, joka ei aio olla luovuttaja, vaikka elämä onkin vaikeaa. Se joku on minä.
Mä tiedän, että tää kaikki tuska ei vaan jotenkin mystisesti voi kadota. Mun pitää itse olla motivoitunut parantumaan. Mun pitää itse päättää se, että haluan parantua. Mä haluan olla niin paljon enemmän kuin masennus. Mä en voi antaa sen syödä mua ja mun jaksamusta näin ja vääristää mun minäkuvaa. Mä jatkuvasti yritän tsempata. Yritän jaksaa. Mulle sanottiin vuos sitten "Näyttää, että oot  päässyt pahimman yli", mulle sanottiin sama puol vuotta sitten ja viimeviikolla. Mä en ite tiedä, mitä ajatella. Ihmiset käyttäytyy, kuin olisin terve, sit romahdan ja kaikki huomaa, että en ookkaan terve. Sitten taas lun kasaan itteni niin "Oon taas terve" muiden silmissä. Se satuttaa mua ja saa mut peittelemään sitä tuskaa mun sisällä. Mä en vaan pysty pitämään tätä kaikkee mun sisällä.  En todellakaan pysty.
Oon nyt muutenkin olut fyysisesti todella voimaton sen takia, että kaikki makea saa mun voimaan huonosti ja oksentamaan. En tiedä taaskaan, mikä siinä on. Päädyn siis ahmimaan suolasta ja välttelen makeaa ja lihon. JA MÄ PELKÄÄN LIHOMISTA. MÄ PELKÄÄN SITÄ IHAN VITUSTI.

Paniikkikohtaukset

Paniikkikohtaukset tuntuu hallitsevan mun elämää. Mä tunnun menettävän mun kontrollin itteeni. Se on järkyttävää, kuinka helposti ne on päässyt niin hallitsevaksi osaksi mun elämää.
Mun koko elämä tuntuu hajoavan. Mä en tiedä, mistä kohtaa mun pitäis napata mun elämää kiinni. Mä en tiedä mistä kohtaa lähteä rakentamaan itteeni uudelleen. Mä oon niin hukassa ja hajonnut.
Joskus mä vaan tunnun hajoavan täysin.
Ei tarvita mitään erikoista ulkoista tekijää laukaisemaan paniikkikohtaus. Kun asiat kasaantuu ja ahdistaa tarpeeks, se vaan tulee. Tärinä, pelko kontrollin menettämisestä, hengitysvaikeudet... Kaikki se.
Mä oikeesti jätän lähtemättä moniin paikkoihin tän takia. Mä pelkään paniikkikohtauksia ja häpeän sitä, että en kykene pitämään itteäni kasassa. Tässä ei pitäis olla mitään hävettävää, mutta koska mä oon mä niin keksin aina kaikesta jotain hävettävää.
Mä tunnen itseni pettymykseksi. Se on kauhee tunne. Mä todella koen, että moni ihminen on pettynyt muhun.
Kaiken pitäis olla hyvin, mutta ei ole. Mä en voi hyvin, vaikka pitäis. Kaikki tuntuu olettavan multa sitä, että voin hyvin. Kaikki olettaa mun pystyvän tekemään asioita, mitä terveet ihmiset pystyy, mutta mä en oo terve. Se juttu on todellakin juurikin siinä. Mä en oo terve, mutta monet ei halua hyväksyä sitä faktaa ja päättää, että on paljon parempi idea odottaa multa asioita, joita en todellakaan pysty tekemään. Jos pidän sitä, että saan laitettua mun huoneeseen valot päälle, saavutuksena, niin kannattaa oikeesti miettii, oonko terve.
Mulle sanotaan kokoajan sitä, että oon vaan laiska. Se on huonoin asia, mitä voi tässä tilanteessa mulle sanoa. Mä melkein jo itsekkin uskon, että oon vaan laiska. Sitä on sanottu mulle niin paljon.
Toinen, mitä mulle on sanottu, liittyen ihan tohon edelliseen, on se, että mä voin ihan hyvin. Siitä ei oo ees kauaakaan, kun mulla oli paniikkikohtaus ja mulle tultiin sanomaan
"Sä esität vaan, sulla on oikeesti kaikki ihan hyvin"... Tossa tilanteessa tulee sellanen olo, että tekis joko a) mieli lyödä sitä, joka tollasta sanoo, tai b) kadota. Mulla ei oo kaikki hyvin, ja mä luulin, että se näkyis päällepäin, mutta ilmeisesti se ei näy. Ilmeisesti mun masennus ja paniikkikohtaukset ja muut ei näytä aidoilta. Tottakai muiden on hyvä tulla kertomaan mulle, miltä musta tuntuu. Ihan varmasti joku muu, kuin minä itse, tietää tarkalleen miltä musta tuntuu kysymättä multa ja varmasti hän tietää myös, mitä mä tarviin.
Jos joku ei vielä täysin ymmärtänyt niin edellinen lause oli sarkasmia.
Mulla alkaa tulla yli se, että jotkut luulevat tietävänsä, miltä musta tuntuu, mutta ei edes vaivaudu kuuntelemaan mua. Se on ahdistavaa. Ei kukaan voi tietää, miltä musta tuntuu, kysymättä multa.
Niin, tottakai mua ei oteta tosissaan, koska en oo suurinpiirtein kuolemassa. Enkä kyllä usko, että mua siinäkään tapauksessa otettais tosissaan. Haha, oon kävelevä vitsi hei.
Ainoo, mitä mä kaipaan on välittäminen. Mulla on elämässä monia ihmisiä, jotka välittää ja tukee. Mulla on monia ihania ystäviä, joiden tukena mä haluan olla. Elämä on vaan tuonut mun luokse ihmsiä, joita ei oikeasti kiinnosta pätkääkään se, miten voin.
Mä oikeesti oon onnellinen, jos mun ei tarvi olla yksin, kun voin huonosti. Ei mua tarvi osata auttaa, mulle riittää se, jos joku vaikka ihan vaan istuu mun vieressä.
Mutta mä pelkään kokoajan jääväni yksin. Mä en edes tiedä, pelkäänkö enemmän yksin jäämistä vai kontrollin itseeni menettämistä.
Ahdistuksesta on kuitenkin tullut osa mun elämää, enkä pääse sitä pakoon missään. Joudun jatkuvasti pelkäämään paniikkikohtauksia, vaikka niitä ei sais pelätä. Mä en oikeasti tiedä, mitä teen. Oon todella hukassa.

Ihmiset ahdistaa

Tietääkö kukaan sitä tunnetta, kun menee jonnekkin ja tujuaa, että siellä on aivan liikaa ihmisiä? Monia ihmisiä ihmispaljous ahdistaa, mutta joillain se ahdistus on moninkertaista. Jokainen tietää, miltä ahdistus tuntuu, mutta joillain se ahdistuksen määrä on isompi. Joitain ei ehkä ahdista ihmispaljous ollenkaan, mutta saattaa kokea jonkin muun asian ahdistavana. Jokainen meistä tuntee ahdistusta.
Itse ahdistun helposti ihmisjoukossa. Jotenkin siellä kaikkien keskellä tulee kauhean ahdistunut olo ja alan hokea ittelleni, että kukaan ei huomaa mua, ja että mulla ei oo väliä tai että oon vaan yks niistä ihmisistä siellä, enkä oo tärkeä. Tuntuu, että en saa happea ja ainoo ajatus, mitä mun aivot antaa mulle on se, että mun on pakko päästä pois, mutta joskus mä en vaan kykene liikkumaan, vaan jos seison, niin rojahdan maahan täristen ja alan itkemään ja yrittämään hengittää, mutta vaikka kuinka paljon ja syvään hengittäisinkään niin en tunnu saavan millään tarpeeksi happea.
Mua saattaa alka ahdistamaan jotkut ihan olemattomatkin asiat. Joskus mulle liikaa ihmisiä saattaa olla viisi, joskus viisikymmentä tai enemmänkin. Mun sietokyky vaihtelee ja mua harmittaa, että en oo uskalla käydä juuri missään paniikkikohtausten pelosta johtuen.
On pelottavaa aatella, kuinka paljon ihmisistä johtuva ahdistus on mun elämää rajottanut. Kun aattelen tarkasti niin monet yksittäisetkin ihmiset on saanut mut todella ahdistuneeksi.

Mua jostain syystä ahdistaa tosi paljon myös riidellä ihmisten kanssa. En tiedä mikä siinä on, mutta niin se vain menee. Oon kuullut paljon sitä, että mä jään harvoin sanattomaks ja osaan lähes aina puolustautua, mutta silti joskus riidellessä mulle tulee erittäin ahdistunut olo. Mä en pidä siitä.
Eihän siinä vielä mitään, mutta jos joudun puolustautumaan useampaa kuin yhtä henkilöä vastaan, se ahdistus vaan kasaantuu isoksi palloksi, enkä enää kestä sitä tuskaa hetken päästä. Mä vihaan sitä, kun yksi ihminen käyttäytyy hyökkäävästi, mutta kun monta ihmistä on piikittelemässä eripuolilta, on se niin monin kerroin ahdistavaa.
Hengittäminen käy liiankin helposti vaikeaksi ja itkemään alan sitäkin helpommin. Viimeksi tänään oon riidellyt mun kavereiden kanssa, eikä niiden ois tarvinnut yhtään selvemmäksi tehdä sitä, että vihaa mua. Tulee kunnon turhuuden ja huonommuuden tunne. Joku mun mielessä alkaa huutamaan, että oon väärässä.

Mä pelkään sosiaalisia tilanteita ja pelkään ihmisiä. Pelkään sen takia, että pelkään ahdistuvani niin paljon, että saan paniikkikohtauksen. Mä yritän elää niin, että paniikkikohtaukset ei rajottais mun elämää, mutta ne kuitenkin on päässy rajottamaan mun elämää, mikä tuntuu ittestä tosi pahalta.
Mä kohtaan mun pelkoja, mutta siitä ei monesti oo hyötyä. Mä uskallan saattaa itseni joihinkin tilanteisiin, jotka on mulle tuttuja, mutta uudet tilanteet on vanhoja ahdistavampia, ellei sit oteta huomioon jotain kaupassa käymistä, koska se on aina ahdistavaa.
Jokin mussa on selvästikkin ottanut osumaa, että oon tälläseen tilanteeseen ylipäätään mitenkään päätynyt.

Julkiset vessat ahdistaa

En jotenkin tykkää julkisista vessoista, enkä oo oikee ikinä tykännykkää.
Tänään taas huomasin, kuinka paljon sellanen pieni ahdas vessakoppi voikaan ahdistaa. Ja sitten se, että siellä on muitakin ihmisiä... En kestä. Julkiset vessat on kamalia. Kamalia ja haluan painottaa sanassa kamalia sanaa kamalia. Siis ihan oikeasti. Jos jotakuta ei julkiset vessat ahdista niin kannattaa olla onnellinen siitä. Mä oon julkisissa vessoissa tosi säikky ja en yleensä ees käy vessassa, vaan jään siihen käsienpesutilaan odottamaan sukulaista/kaveria/tuttua, joka käy vessassa.
En vaan osaa selitää tätä ahdistuksen aihetta yhtään tän paremmilla sanoilla. Tää on vaan sellanen asia, joka on ja joka mulla on aina ollu. En oo ikinä tykänny julkisista vessoista. Ihan pienestä kakarasta asti oon julkisia vessoja viimeseen asti välttänyt.
Monesti tulee sekin, että alkaa pelkäämään, että jää siihen pieneen ahtaaseen koppitilaan jumiin. Oon pari kertaa epähuomiossa lukittautunut julkisella paikalla vessaan itkemään ja sen verran traumaattisia kokemuksia ollut, että en ikinä enää tuu tekemään niin. Aattelin sillon, et se rauhottais mua, mut sit kun muistin, et julkiset vessat on huonoin mahdollinen paikka niin meen paniikkiin ja en meinaa tärinältä saada sitä ovee auki. Hyi. En usko, että tuun tätä virhettä tekemään enää ikinä. Toivon ainakin kovasti niin. Onneks siitä kuitenkin on jo jonkun aikaa kun viimeksi lukittauduin vessaan itkemään ja opinkin sen nopeasti, et se ei vaan toimi.
En mitenkään kykene ymmärtää sitä, että miten jotkut pystyy ihan normaalisti käydä julkisissa vessoissa. Mullahan ei oo mitään selitettävissä olevaa ahdistusta vessoihin liittyen, jos ahtaanpaikan kammoa ei lasketa. Okei, ehkäpä se on mulla just se, mikä siellä sit ahdistaa, ja vielä lisäksi se, että siellä on ihmisiä. Mä pelkään myös isoja väkijoukkoja ja ahdistun helposti, jos jossain on paljon väkeä. Mulle iso väkijoukko saattaa olla viisikin ihmistä, mut joskus se voi olla vaikka viiskymmentä ihmistä. Se vaan niin vaihtelee ja riippuu tilanteesta.
Ei mulla nyt tuu mieleen mitään muuta sanottavaa julkisista vessoista. Ne vain on ahdistavia ja mulle se on ollut aina itsestäänselvyys, että ne on ahdistavia, joten mun on jotenkin vaikee takertuu aiheeseen ja tehdä siitä jotenkin todella syvällinen.
Toivottavasti edes joku voi samaistuu mun vessapelkoon. Okei, mä tiedän, että monet pystyy samaistumaan tähän, sillä useilla mun kavereilla on myös vastaavaa pelkoa julkisia vessoja kohtaan, kuin mulla. Jos joku kuitenkin nyt pelkää julkisia vessoja niin mä toivon, että pääsisit siitä pelosta irti, koska se vois helpottaa elämistä, jos pystyis julkisia vessoja käyttämään ahdistumatta.

Koulu ahdistaa

Miltä kuulostaisi sellainen, että joka päivä sun pitäis väkisin pakottaa ittes ylös sängystä ja tajuat, että pitää mennä kouluunkin vielä, kun pelkästään itsensä sängystä ylös saaminen vie niin paljon voimia, että et jaksais mitään? Tottakai tällänen tilanne voi olla vaikee kuvitella, jos ei oo mitään vastaavaa kokenut, mutta mun jokainen aamu on juurikin tuota. Tuoreimmassa muistissa tietenkin mulla on tämä päivä, joten kerrataas lyhyesti, miten mun päivä on menny.

Ensinnäkin tulee huomioida se, että sain unta vasta noin kahden aikaan aamuyöstä. Heräilin siinä viiden aikaan ilman mitään syytä ja jäin tuijottamaan mun kattoa. Siinä mä kattoa tuijotin seittemään asti. Seittemän aikaan tosiaankin mun äiti alko kolistelamaan keittiössä ja ärsyynnyin, joten vedin peiton mun korville. Sitten totuus iski lujaa otsaan. Mä en ollut tehnyt eilen illalla läksyjä. Tottakai niitä pitäis sitten siinä aamulla alkaa tekemään, vaikka ei jaksais. Mä taistelin pitkään itteni kanssa ja mun oli vaikea saada mun keho nousemaan sen verran, että saan edes napautettua valot päälle. Tosiaan, mulla on valokatkaisija ihan sängyn vieressä, ja yletän sängyllä ollen paremmin kuin hyvin rämpyttämään valoja, joten taas tää kertoo jotain mun jaksamisesta. Sain kuitenkin mun valot päälle ja rohjahdin takaisin makaamaan. Sitten siinä muutaman minuutin päästä kurkottelin mun laukkua lattialta ja otin koulukirjoja ja yritin muistella, mitä aineita keskiviikkoisin on, otin kirjat, ja hutasin tehtäviin nopeasti jotain pientä, niin, että se näyttäis siltä, että oisin yrittänyt. Viimevuonna tosiaan mun ei ollut täysin pakko tehdä läksyjä, jos en jaksanut ja se oli niin paljon helpompaa. Läksyjen tekeminen vie multa niin paljon energiaa, että alan vain itkemään jos keskityn niihin.
No tosiaan, sitten sain kuin sainkin itteni ylös sängystä ja tein normaalit aamutoimet, joita en nyt jaksa luetella.
Menin kouluun tosi kuolleena, enkä puhunut varmaan tunnin aikana sanaakaan, mutta sitten pari sanaa sanoin, joten siinä se hiljasuuskin meni ja kaikki huomas et mä puhuin. Tuntuu, et mua kohdeltiin tunteettomana robottina, kun en puhunut. Kukaan ei huomannut sitä tuskaa, joka oli mun sisällä. Koko päivän koulussa olin ihan romuna, enkä jaksanut pitää sellasta roolia, jossa mulla on kaikki paremmin kuin hyvin, yllä. Toki se välillä tuli esille, mutta yritin olla koko päivän ilman sitä roolia, kuitenkaan onnistumatta. Mä en tiedä oonko rikki tai jotain vai miksi mä hymyilen, jos mun tekis mieli itkeä... Enkä edes tee sitä aina tahdonalaisesti, vaan pikemminkin alitajuisesti. Mulle on normaalia näytellä ihmisten nähden, että oon terve ja kaikki on enemmän kuin okei.
Koulussa tunneilla piirtelin jotain epämääräistä vihkoihin ja kirjoihin. Oon tosi epävarma vastaamisen kanssa, koska opettajat kiertelee luokassa ahdistavasti ja huomauttaa jos vastaa väärin vihkoon/kirjaan. En mä kaipaa ketään kertomaan mun olan taakse, että vastasin väärin, jos mulle tuottaa vaikeuksia keskittyä tehtävien tekemiseen muutenkin.
Meinasin kokoajan alkaa itkemään. Musta tuntu oikeesti koko koulupäivän ajan siltä, että voisin itkeä, mutta itkeminen vaan ei millään onnistu. Halusin itkeä, mutta en kyennyt. Heti, kun pääsin kotiin, romahdin. Kasasin itteni ja romahdin uudestaan.

Tiedättekö missä kohtaa pitää oikeesti miettiä kannataako mun mennä tettiin? Siinä, kun totean, että meen paljon mieluummin kouluun, kuin tettiin. Jos mun koulupäivä on maanpäällinen helvetti, niin ei kukaan halua kuulla mun päivistä sillon kuin oon tetissä. Viimevuonna olin tetissä apteekissa, joka on mulle tosi tuttu paikka ja tunnen jokaisen työntekijän siellä tietyistä syistä ja kaikki asiat, mitä tein siellä oli joko mulle ennestään tuttuja tai sitten todella yksinkertaisia asioita. Mutta silti pelkäsin. Pelkäsin jatkuvasti, et teen virheen ja se huomataan ja oon jälkeenpäin kysellyt monesti että enhän vaan aiheuttanut mitään kaaosta siellä. Kuulemma en. Onneksi en. Mutta pelkään silti. Tiedän itekkin, että tein paljon virheitä.
Kokoajan aattelin, että olisin niin paljon mieluummin koulussa. Koulussa ahdistaa, mutta tetissä ahdistaa vielä enemmän. Enkä halua ees kuvitella, millasia tulee oleen mun ysin tet viikot.

Mulle on joka päivä yhtä vastemielistä mennä kouluun. Kun hengittäminenkin tuntuu vastemielisen vaikealta niin miten joku voi edes kuvitella mun jaksavan koulua ja läksyjäkin? Mua ahdistaa se, että joku hengittää koulussa kokoajan niskaan ja kertoo, että teen kaiken väärin. Oon herkkä. Mä alan itkemään tai ainakin mun tekis mieli itkeä. Oon huomannut sen, että nykyään en kykene itkemään. Mulla vaan menee hengittäminen erittäin vaikeeks ja alan haukkomaan henkeä, mutta missään kohtaa ei tuu kyyneliä. Mä toivoisin, et voisin itkeä niin mun paha olo huomattais paremmin. Jotenkin itkeminen on omalla tavallaan myös puhdistavaa. En sano, että itkeminen välttämättä helpottais, mutta se voi rauhoittaa jonkin verran. Ei aina, mutta joskus. Olisin kiitollinen siitä, jos osaisin itkeä. Toki itken joskus, mutta en niin usein kuin haluaisin.



Mainostan muuten taas tota mun Spotify listaa tuolla alhaalla! Jos yhtään kiinnostaa, millasta musiikkia kuuntelen, niin selaa vaan tonne alas ja klikkaa toi Spotify lista soimaan! Lista on vielä vähän vaiheessa, koska tein tosiaan spotifyhin uuden käyttäjän, jotta voisin ton listan ylipäätään tonne heittää.  Menee hetki, ennenkuin listasta löytyy enemmän biisejä, mutta on siellä jo omasta mielestä ihan kiitettävä määrä biisejä lisättynä.

Puhuminen ahdistaa

Teinkin tossa viikonlopun aikana postauksen, jossa puhuin siitä, että kaikki ahdistaa. Aattelin, että voisin ainakin tän viikon ajan ja miks en jatkossa useamminkin tehdä postauksia, joissa kerron, mikä kaikki ahdistaa.

Kuten tän postauksen otsikoinnistakin jo näkee, niin puhuminen ahdistaa. Pelkään todella paljon väärinymmärretyksi tulemista. Pelkään myös paljon sitä, että jos puhun omista asioistani niin niitä aletaan viljellä ympäriinsä ja koko juttu onkin sit levinny kulovalkean tavoin. Se vaan on pelottavaa.
Toinen juttu, mikä puhumisen kanssa tulee onkin tää, josta oon jo muistaakseni maininnut. Tää, et en saa sanottua sitä, mitä haluan. Ja tää todennäköisesti johtuu just siitä, ettänoon niin ahdistunut.
Yritän kokoajan parhaani siinä, että alkaisin luottamaan ihmisiin. Opin kyllä helposti luottamaan yksittäisiin ihmisiin, mutta nekin todella on yksittäisiä ihmisiä. Mun on tosi vaikee luottaa moneen henkilöön ja täten vaikee sanoo ees jotain yksinlertasia asioita kuten "Mun kissa oksensi eilen meidän eteisen matolle" vaikka toi oo edes kovin yksityinen asia tai mitään.
Mun on tosi vaikee selittää sitä, kuinka paljon puhuminen voikaan ahdistaa. Se on kuin hienoa, ohutta, lasia, joka voi mennä rikki, kun sitä hipaisee ja sitten joku juokseekin voimalla siitä läpi ja lasi rikkoutuu helähtäen.
Loppujenlopuks se kaikki ahdistus ei oo hyväks. Pelkään sitä, et sanon jotain väärin, tai et mua ymmärretään väärin, tai sitten sitä, et mun puheeseen kiinnitetään liikaa huomiota;
Mulla on r-vika ja oon siitä saanu tarpeeks kuulla ja joskus kun yritän puhua, niin jäänkin änkyttämään tai sanon sanan väärin tai sanon jotain mitä en tarkottanu sanoa tai sitten vaan poikkean aiheesta.

Yks juttu, mitä puhumisessa myös pelkään on se pelko siitä, että mua ymmärretään väärin. Se vaan on niin ahdistavaa ajatella, mitä tapahtuis, jos mua ymmärrettäis väärin. Tän ajatuksen tukena mulla on muistissa konkreettisia tapahtumia tai tapahtumaketjuja, jotka on aiheutunu siitä, että mua on ymmärretty väärin. Jopa jonkin tasoisia traumoja siitä, kun oon puhunut avoimesti, niin mua onkin ymmärretty väärin ja sitten on tapahtunut paljon paskaa. Niinkun tuolla jo sanoin, on tosi yksilöllistä, kuinka nopeesti alan luottamaan ihmiseen, eikä se johdu toisesta ihmisestä, vaan musta itestäni. Joidenkin kanssa on vaan helpompi puhua, mutta toisiin pitää ensin tutustua.
Oon samaan aikaan tosi sulkeutunut, mutta silti avoin ja en ymmärrä sitä. Voin joskus puhua todella avoimesti joillekkin henkilöille mun tunteista, mutta sit taas toisinaan oon tosi hiljanen ja sulkeunut.
Vaikka oonkin välillä sulkeutuneen oloinen ja hiljanen, niin toivoisin silloinkin huomiota ja sitä, et saisin puhua mun olosta jonkun kanssa, mutta en välttämättä osaa sanoa sitä ääneen.
Mulle tulee usein hetkiä, joina romahdan ja silloin toivoisin tosi paljon huomiota. Oonkin nyt huomannut, että alan mielessäni tai hiljaa ääneen hokemaan ittelleni sitä, että ei kukaan huomaa sitä, että mulla on paha olla, tai jos huomaakin niin ei halua auttaa tai ei koe, että mä olisin sen arvonen, että mua vois kuunnella. Itseasiasiassa mulle merkitsee tosi paljon, jos joku vaikka vain kuuntelee. Eikä tarvi sanoo mitää. Mut huomaan ihmisistä usein sen, et ne pakottaa ittensä vastaamaan jotain isoa, vaikkei tarvis. Se tuntuu pahalta. Ei kenenkään todellakaan mun tkia tarvis maata ja taivaita yrittää lupailla, kun tarviin vaan sen, et mua kuunnellaan ja sen tunteen siitä, että musta välitetään ja etten oo turha. Tää on kans yks syy, miks puhuminen ahdistaa. Tää, että toisille tuntuu olevan ylimäärästä vaivaa musta tai et ne yrittää väkisin auttaa, vaikka mä en sellasta pyytäny, eikä nekään selvästikkään osaa auttaa ja se rasittaa vaan kaikkia.


Mun on tälleen nopeesti sanottuna tosi vaikee hahmottaa, mikä kaikki puhumisessa ahdistaa, mutta ainakin tää kaikki, mistä mainitsin.
Jos joku ei oo huomannu, niin jos kelaat tonne alas niin törmäät mun spotify soittolistaan siellä. Jos yhtään kiinnostaa kuunnella musiikkia, jota kuuntelen niin sieltä vaan kuuntelemaan.

Kaikki ahdistaa

Syöminen ahdistaa, kilpaileminen ahdistaa, kotona oleminen ahdistaa, koulussa oleminen ahdistaa.
Pihalla ahdistaa, sisällä ahdistaa.
Kaverilla ahdistaa, sukulaisilla ahdistaa.
Kaupasaa ahdistaa, metsässä ahdistaa.
Kaikki ahdistaa, kaikkialla ahdistaa.

Miksi teen kaiken näin väärin? Miks oon aina niin ahdistunut? Miksi oon näin huono ihminen? Onko mulla muka oikeesti mitään väliä?
Tän tapasia kysymyksiä pyörii mun päässä. Monesti mun ajatusmaailta menee näin;
Mä teen kaiken väärin, oon huono ihminen, teen paskoja asioita ja mulla ei oo mitään väliä.
Tekis vaan mieli hakata päätä seinään niin kauan, että en enää pystyis. Tai hakata lattiaa. Tai jotain.
Oon nyt tosi jumissa, eikä mun aivot taaskaan syötä mitään järkevää sanottavaa. Se tuntuu musta tosi karulta, sillä mä todellakin haluaisin puhua mun olosta.
Jotenkin voin huonosti, vaikkei mun pitäis voida nyt huonosti ja se tuntuu vaan niin väärältä. Kaiken pitäis olla hyvin, mutta ei ole.

Tuntuu tyhjältä. Tuntuu turhalta. Kissanpennut on tuonu lohtua mun päivään. Söpöjä pieniä karvapalloja.

Näin mut serkkuja ja niiden koiran tänään. Jotenkin tuli heti huono olla kun ne lähti ja jäin yksin. Kyllähän se huono olo oli kokoajan, mutta se nousi pintaan vasta, kun jäin yksin.

Mua monesti harmittaa just se, että en osaa näyttää mun oloa ulospäin. Se tuo joskus jopa lisää ahdistusta. Joskus kun jään yksin niin saatan huomaamattani hakata itteeni ja hyvin hiljaiseen ääneen haukkua itteeni ja puhua ittelleni siitä, että kukaan ei välitä tai kukaan ei huomaa. Vaikka tiedän, että musta välitetään, niin tuntuu, että ei väkitetä. Kuulosti ristiriitaiselta, mutta näin juurikin tunnen.

En toivois tätä tuskaa, mikä mulla on, kenellekkään. En vaan toivo.

Tuntuu todellakin, että elän painajaisessa. Elämä on painajaista. Ja en jaksais jatkuvaa huonoa oloa. Toivon, että tää viikko oli vaan jokin erikoinen. Että tää normaalia huonompi olo ei jatku. Tottakai mulla on huono olo melkeen kokoajan, mutta nyt on ollut sietämättömän huono olo, eikä tällästä kukaan jaksais.

Syvältä mielen varjoista

Pitikö tän taas näin mennä?

Sain äskettäin paniikkikohtauksen. Itkua, tärisemistä, hikoilua, huonoa oloa. Tekee mieli oksentaa. Mahaan sattuu. Huimaa. Syön karkkia. Ei auta. Mikään ei auta. Hajoan. Hajoan täysin. Mitä musta jää jäljelle? Jäänteet, joista ei ota kukaan selvää.

Ahdistaa. Ahdistaa niin pirusti. Yritän pitää mun ajatukset kasassa. En pysty. En kykene. En jaksa.

Missä menin pieleen? Missä kohtaa astuin tähän paskaan, joka vetää mut vaan syvemmälle mustaan, syvälle tuntemattomaan? Mikä musta teki näin paskan ihmisen, että ansaitsen tän kaiken roskan?
Mikään ei pysy mun käsissä. Kaikki tuntuu valuvan sormien läpi. Kaikki. Kaikki elämänhalun rippeitä myöten.
Pahinta tässä kaikessa on se, etten osaa puhua. Aina, kun tulee tilanne, jossa mun pitäis puhua, niin avaan suuni, mutten saa sanottua. Kyse ei oo siitä, että en haluais, vaan enemmänkin sitä, et haluan, mutta en jostain itsestäni johtumattomasta syystä löydä siinä tilanteessa sanoja, jotka kuvais mun oloa. Toki heti jälkeenpäin mua vastaan vyöryy pyykkikorillinen tai enemmänkin sanoja, joilla oisin voinut ilmaista itteeni, mutta kun eihän ne voinut siinä tilanteessa edes käydä nopeasti mielessä. Oon jopa ihminen, ketä suunnittelee valmiiks, mitä sanoisin, mutta sitten kun on tilaisuus puhua, niin mun aivot vaan unohtaa sen kaiken ja kaikki mitä sanon on "ööö", "joo", "ei", "ehkä", "en tiedä", "mun kissa on mahtava".  Enkä tiedä, mistä tää johtuu. Mun aivot lyö joissain muissakin tilanteissa lukkoon. Toimin taas hyvin... Hyvällä tuurilla onnistun nostamaan esille sen, että mulla ei oo kaikki ok, mut en löydä sanoja mun ololle just nyt. Joskus harvoin. Ja sen jälkeen yhtäkkiä löydänkin sanoja, kun mun paha olo on huomattu. Joissain tapauksissa. Aina edes en silloinkaan. Ja tää ei mitenkään kohdistu tiettyihin henkilöihin, vaan ihan jokaisen kohdalla. Se on surullista, koska haluaisin puhua. En sinänsä pelkää puhumista, enkä tahallani jätä sanomatta, vaan just tää, et aivot lyö tyhjää. Aivot lakkaa toimasta.


Sanoinkin jossain sosiaalisessa mediassa, että mun unelma on selvitä hengissä tästä kaikesta paskasta. En halua luovuttaa. En halua olla luovuttaja. Pettymys. Tosin pettymys oon jo valmiiksi. Luovuttajakin joissain määrin. En kuitenkaan oo valmis luopumaan mun elämästä. En ainakaan vielä. En nyt. Ei nyt kun kaiken pitäis olla hyvin, vaikka ei ookkaan, mutta niin moni luulee että on, enkä halua olla enemmän pettymys, vaikka pettymys todellakin oon ja mun aivot meni nyt jo ihan solmuun enkä ymmärrä enää itekkään mitä oikeen selitän...
Ehkä mun on parmepi lopettaa tää postaus tähän, ennenkuin mun aivot menee yhtään enempää solmuun...

Kansikuvatyttö

Kansikuvatytöt on laihoja. Kansikuvatytöt ei syö.
Kauneus on tuskaa, kauneus on kaikki.
Kauneuden takia pitää kärsiä. Kauneis ei ole itsestäänselvyys.
Kauneuden eteen pitää tehdä töitä.
Meikata. Laihduttaa. Päästä hyvään kuntoon.

More like päästä sairaalakuntoon.
Nykymaailmassa törmätään usein tähän ilmiöön, että tytöille tungetaan naaman eteen käsiteltyjä kuvia "kauniista" ihmisistä ja sanotaan, että tyttöjen pitäis olla kuin ne naiset lehdessä. Ig on myös täynnä kaikkia thinspo käyttäjiä sun muita, jotka aiheuttaa lisää paineita.
Jos jotain voin pyytää, niin thinspo käyttäjät vittuun. Niillä kukaan ei saavuta mitään. Se vaan triggeröi. Varsinkin kun oikein kehotetaan, että ei, älkää syökö. Ei ei, ei missään nimessä. Liikkukaa vaan ja polttakaa kaloreita, mutta älkää syökö.
Oikeesti nyt menee vähän yli hilseen. En ymmärrä, mitä iloa niistä oikeesti on kenellekkään. En näe, muuta, kuin vain pitkän listan haittoja. Enkä ymmärrä ihan sitäkään, miks ihmiset oikeen yrittää aiheuttaa toisille pahaa oloa. Puhuinkin tästä aiheesta jo Piperin kanssa tällä viikolla.
Oon vaan tosi pettynyt tän maailman menoon, enkä hyväksy nyt, enkä tuu hyväksymäänkään sitä, että jotkut tietoisesti aiheuttaa toisille paskaa esimerkiksi postailemalla kuvia laihoista henkilöistä. Nää kuvat hyppii mun suosituksiin instagramissa. Lopettakaa sen laihuuden ihannointi julkisesti ja hankkikaa mieluummin apua.
Syömishäiriöistä on tulossa kasvava muotitrendi, mitä ne ei todellakana sais olla. Pienet lapsetkin ihailee laihaavartaloa ja sanoo haluavansa olla anorektikkoja. Ja se vaan on sairasta. Tää maailma on sairas. Lapsen ollenkaan, mutta varsinkaan pienen lapsen, ei tarvis sillä tavalla ajatella. Jokanen on täydellinen, oli se keho sit millanen tahansa.
Mietin oikeesti sitä, et missä vaiheessa syömishäiriöistäkin on tullut kasvava trendi. Syömishäiriötkin on sairauksia, ei omia valintoja. Enkä puhu syömishäiriöistä vaan anoreksiana ja bulimiana, koska on paljon muitakin syömishäiriöitä. Eikä sille voi itse mitään, jos sattuu sairastumaan syömishäiriöön, eikä syömishäiriöt oo mitenkään cool juttu. Ne on hyväksyttäviä, mutta ei mitenkään cool. Ei ketään oikeesti haluais sellasta ittelleen, jos tietäis, mitä syömishäiriöt oikeesti on.
Haluan muuten vielä korjata noi ilmaisut, joilla alotin tän postauksen.

Kansikuvatytöt on muokattuja. Kansikuvatytöt syö.
Kauneus on sisäistä, kauneus ei merkitse kaikkea.
Kauneus tulee luonnostaan, jokainen on kaunis.
Kauneuden eteen ei tarvitse raataa.
Sinä. Olet. Kaunis.

Syömishäiriöt on vakava aihe ja jos epäilet mitään sinnepäinkään ittelläsi tai läheiselläsi niin mee puhumaan asiasta jonkun aikusen kanssa, saat varmasti apua!! Minkään tällasen asian kanssa ei kannata yrittää painia yksin, koska sen tappelun häviää. Avun hakeminen ennenkuin on liian myöhästä kannattaa. Toivon, että meette oikeesti puhumaan, jos koette mitään tällasia. Ja pisteet jokaselle, joka on jo hakenu apua!! <3 Keskusteluapua saa varmasti jokainen, vaikka sairautta ei oliskaan. Näiden asioiden kanssa ei kannata jäädä yksin!! Vaikka puhuminen tuntuis vaikeelta, niin kannattaa puhua, koska se voi helpottaa paljonkin. Yllättävän paljon.


On myöskin surullista huomata, että monet aattelee syömishäiriöiden olevan tyttöjen sairauksia, mutta ihan yhtä hyvin pojatkin voi olla syömishäiriöisiä. Siitä puhutaan liian vähän ja poikien syömishäiriöt onkin muutenkin yleistymässä. Tytöt ei oo ainoita, joille asetetaan ulkonäköpaineita mm. netin kautta, vaan meille kaikille syötetään sitä samaa paskaa siitä, millasia pitäis olla. Tääkin on aihe, josta haluaisin puhua enemmän, ehkä jollain toisella kerralla sitten puhun tästä!!